Tämä juttu paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kahteen osaan. Kun on tottunut kirjoittamaan akateemiseen tyyliin ja analysoimaan kaiken perin pohjin, täytyisi todellakin opetella tätä blogimaista kirjoittamista. Asiaa on kuin Ruuneperilla ja loppua tekstille ei vaan näy…

Joka tapauksessa, olin sitten vapaaehtoisena kehitysmaatuotteita myyvillä järjestöillä, töissä omassa yrityksessä tai nykyisessä leipätyössäni YK:n alaisessa pienyritysprojektissa, huomaan aina törmääväni samaan asiaan tekstiilituotantoa tutkaillessani, nimittäin värjäykseen. Tekstiilituotteiden tuotantoketju on muutenkin pitkä ja usein vaikeaselkoinen, mutta värjäys sen yhtenä osana on jo itsessään hankala osa-alue. Värjäyksellä saattaa (kuten esim. ”tavallisen” puuvillan viljelyllä viljelijälle) olla haitalliset vaikutukset värjärien terveydelle, jos käytetään vääränlaisia värejä ilman suojavaatetusta/-välineitä. Lisäksi värjäys kuluttaa paljon vettä ja puhdistamattomat värjäysvedet pilaavat paikalliset vesistöt. Eivätkä vaikutukset välttämättä aina jää ”vain” tuotteen valmistusmaahan; ihan vasta farkuista löydettiin monia vaatteen käyttäjällekin haitallisia aineita ja onpa julkisuuteen pullahdellut säännöllisesti muitakin tuotteita, joissa on tutkimuksissa havaittu olevan haitallisia kemikaalijäämiä, kuten rintaliivit ja lastenvaatteet. Tämän lisäksi olen huomannut, että jopa joillakin ekovaatekaupoilla on hankaluuksia erottaa erilaiset värjäystavat/väriaineet toisistaan ja esim. kemiallisia, kylläkin haitattomia, värejä saatetaan kutsua kasviväreiksi jne.

Se, että väriasiat ovat olleet taas mielessäni, johtuu siitä että olen selvitellyt millä väreillä YK-projektini käsityöläisten tuotteet on värjätty tai lähinnä mistä he hankkivat langat tuotteisiinsa ja kuka ne on värjännyt. Yllättäen lankojen myyjällä oli kuin olikin AZO-vapaa sertifikaatti lähes kaikille väreille, itse kun en olisi todellakaan odottanut sitä. Olen myös yrittänyt selvittää, onko Nepalissa tekstiililaboratoriota, missä testauttaa projektini käsityöläisten mallituotteita. No, eihän täällä tietenkään sellaista ole, kertoivat paikalliset reilun kaupan tuottajat, jotka itsekin lähettävät tuotteensa labraan Intiaan tai sitten tuotteet testataan yhdessä eurooppalaisten ostajien kanssa Euroopassa. Kuten olen aiemmin kertonut, projektini kouluttaa yrittäjiksi kaikista köyhimpiä ihmisiä Nepalin syrjäseuduilla, pääasiassa kastittomia ja naisia. Tätä taustaa vasten tuotteiden saattaminen vientikelpoisiksi olisi todella tärkeää, jotta nämä aiemmin nälkäkuoleman partaalla eläneet ihmiset voisivat nousta köyhyydestä omalla työllään (toki Nepal maana kaipaa myös kipeästi ulkomaista valuttaa/vientituloja).

Kun itse aloittelin reilun kaupan tuotantoon ja erityisesti tekstiili- ja kemikaaliasioihin tutustumista Intiassa joitakin vuosia sitten, ajattelin että isot yritykset ovat aina niitä ”pahimpia” ja että juuri ne (ja ainoastaan ne) tuhoavat surutta kehitysmaiden ympäristöä halpatuotannollaan. (Toki en edelleenkään kiistä suuryritysten toimintamaissaan saamaa ylisuurta valtaa ympäristö- ja yhteiskunnallisissa asioissa sekä niiden ylipitkiä valmistusketjuja, joissa eettiset ja ekologiset seikat jäävät usein valvomatta, tuotannon volyymeistä puhumattakaan). Mutta haastatellessani erästä intialaista reilun kaupan yhteisön johtajaa, kuulin, että hänen mielestään värjäysasioiden kanssa enemmän ongelmia saattaa olla pienillä tuottajayhteisöillä ja värjäyspaikoilla kuin isoilla tehtailla, minkä olen itsekin sittemmin todennut. Suuremmilla yrityksillä kun voi jo olla käytössään tehokkaat koneet (jolloin värjärit eivät altistu kemikaaleille), tietotaitoa kemikaalisäädöksistä tai ainakin varaa palkata näihin asioihin erikoistunut neuvonantaja/valvoja. Totuus ei siis aina ole niin musta-valkoinen kuin yhdeltä kannalta katsottuna näyttää, etenkin jos yrittää ottaa huomioon sekä eettiset seikat että ympäristöasiat. Tämä kirjoitus ei todellakaan ole suuryritysten ylistys, vaan toteamus, että tosielämässä kehitysmaaoloissa eettisen ja ekologisen tuotannon kehittäminen kouluttamattomien (usein lukutaidottomien) ja kemikaalien haitoista tai ympäristöasioista tietämättömien käsityöläisten kanssa on usein haasteellista, hidasta ja hankalaa.

Yksi seikka, mikä tekee ihmiselle myrkyllisten värien käytön (sekä ympäristöstä piittaamattomat toimintatavat) edelleen mahdolliseksi, on erilainen kemikaalilainsäädäntö Euroopan ja Aasian välillä. Esimerkiksi AZO-värit (voivat aiheuttaa yliherkkyyttä ja jopa syöpää) ovat kiellettyjä Euroopassa, mutta niitä saa edelleen käyttää Aasiassa. Hassuinta on se, että Suomen liityttyä EU:n AZO-värien käyttö elintarvikkeissa sallittiin Suomessakin (nämä värit esim. karkeissa aiheuttavat ylivilkkautta ym. mukavaa lapsilla) eli näitä aineita saa syödä, mutta niitä ei saa olla tekstiileissä..! Haastatellessani kehitysmaiden käsityöläisiä, lähes aina esille on tullut myös se harmillinen seikka, kuinka AZO-vapaat värit ovat kalliimpia kuin ”haitalliset” värit ja siksi jälkimmäisiä saatetaan edelleen käyttää värjäyksissä. Käsityöläisten kouluttaminen väriasioissa on vaatinut monilta vaatevalmistajilta (kuten Prana ja People Tree ym. ym.) valtavan määrän laboratoriotestejä ja tiedottamista, jotta värit todellakin on vaihdettu turvallisiin väreihin. Toki monilla värjäyspaikoilla itselläänkin on antaa todistus käyttämiensä värien turvallisuudesta ja sen lisäksi esim. luomutekstiilimerkit, kuten Soil Associationin merkki tai Ökö Tex-merkki, takaavat jo itsessään kaikkien valmistuksessa käytettyjen kemikaalien haitattomuuden. Viimeisenä linkkinä Suomen Tulli valvoo ja myös testailee maahantuotuja tekstiilejä niiden sisältämistä kemikaaleista omassa laboratoriossaan.

Omia kysymyksiä, kokemuksia sekä mielipiteitä väreihin ja kemikaaleihin liittyen voi kirjoitella tänne jos jotain tulee mieleen?! Jos en itse tiedä aiheesta enempää, niin varmasti joukostamme löytyy joku, jolta kyseinen tieto löytyy tai sitten otetaan selvää! Tekstiilituotantoaiheista juttua luvassa seuraavaksikin…