Noniin… Anteeksipyyntöni, ettei blogiamme ole päivitetty vähään aikaan! Voi sanoa, että vaikka koko vuosi Nepalissa meni nopeasti, 2 viimeistä kuukautta siellä olivat uskomattoman kiireisiä. Oli syrjäseutujen tuottajille järjestettäviä koulutuksia, strategioiden kirjoittamista YK:n kehitysohjelmalle, Suomesta kutsumieni vapaaehtoisten vastaanottamista ja eri paikoissa, myös Reilun kaupan järjestöjen luona, kiertelyä, sekä tietenkin Plan-kummilapsen luona vierailu, asunnon pakkaaminen ja muutto Suomeen, huh. Kuukausi Suomessa on vaatinut totuttelua, mutta muutenkin voisin sanoa, että olen ollut jotenkin ihan ”kohmeessa”… kirjaimellisesti sen vuoksi, että kämpässämme olleen putkiremontin jäljiltä lämpötila on edelleen 16 asteessa, mutta myös blogikirjoittelun suhteen -kuinka ja miten alkaa kuvata niitä asioita, mitä reissullamme koimme ja sitä, kuinka suuresti elämä Suomessa ja Nepalissa erosi toisistaan. Näitä asioita pitää tässä itsekin sulatella, ennen kuin niistä osaa kertoa muille 
Eräs lämmin muisto viimeisistä käsityöläisille annetuista koulutuksista liittyy Pokharaan ja siellä turistialueella pientä kauppaa pitäviin Suntiin ja Buddhiin. He ovat Länsi-Nepalin kylistä kotoisin oleva nuori pariskunta, jotka pääsivät työprojektini yrittäjäkoulutuksiin ja sitä kautta perustivat mm. nokkoslaukkuja myyvän kaupan ja työllistivät vähäosaisia ompelijoita yritykseensä. Vedimme kesä-heinäkuussa laatu- ja ompelukoulutuksia suomalaisten vapaaehtoisten, Iidan ja Teijan kanssa ja yhteen koulutuksista osallistui muiden pienyrittäjien lisäksi Sunti ja Buddhi ompelijoineen (tästä koulutuksesta taisimme kirjoittimmekin jo aiemmin).
Olemme viettäneet aikaa Suntin ja Buddhin kanssa pitkin Nepalin vuottamme ja yrittäneet auttaa tätä hyväsydämistä paria yrityksen pidossa ja tuotteiden kehittämisessä. Nyt pidemmän koulutuksen aikana ja sen jälkeen meillä oli mahdollisuus tutustua paremmin ompelijoihin ja kysellä heiltä heidän elämästään. Tiesimme jo aiemmin, että ompelijat ovat vaatimattomista taustoista ja että koska heillä oli tällainen ammattitaito, he olivat perheidensä pääelättäjiä -vanhempi Hari oman vaimonsa ja lastensa, mutta myös nuoremmat Jon ja Laksman omien sisarustensa ja vanhempiensa. Kuulimme, että nuori ompelija Laksman oli itse asiassa kaukaa Itä-Nepalista ja tullut Pokharan alueelle töiden perässä. Koska nuorella miehellä ei ollut kotia, räätäli Hari oli majoittanut ystävänsä kotiinsa. Hari asuu perheineen kuitenkin lähes 2 tunnin kävelymatkan päässä ompelupajalta, joten molemmat ompelijat lähtivät aamuvarhaisella kävelemään töihin, tekivät pitkän työpäivän ja kävelivät illan pimetessä takaisin. Tämä ei kuulostanut kovin hyvältä ja aloimme miettimään, voisimmeko kenties auttaa heitä tilanteessa jotenkin. Olimme myös aiemmin kuulleet, kuinka Laksmanin perhe oli hankalassa tilanteessa, koska hänen isänsä oli halvaantunut vain vähän aikaa sitten. Monesti kehitysmaissa sairastuminen tarkoittaa ongelmia koko perheelle; sairaalalaskua tai lääkkeitä ei ole varaa maksaa ilman velanottoa, velan vuoksi perheiden lapset joutuvat jäämään pois koulusta ja menemään töihin, pahimmissa tapauksissa perheiden lapset myydään pakkotyöhön tai kotiapulaisiksi jne. jotta velat saadaan kuitattua. Pieni sattuma saattaa siis heilauttaa kokonaisten perheiden ja jopa sukupolvien elämän. Joka tapauksessa Laksmaninkin tapauksessa entistä suurempi vastuu perheestä lankesi hänelle ja usean tunnin kävely töihin ja takaisin ei ainakaan helpottanut työntekoa.
Päätimme selvittää mitä polkupyörä Nepalissa maksaa ja mistä edes voisimme ostaa sellaisen? Mietimme myös, että olisi ikävää ostaa pyörä vain yhdelle ompelijoista ja jättää muut huomioimatta, vaikka kaikki yhdessä samaa työtä tekevätkin. Kysyimme myös paikallista mielipidettä pyörien oston sopivuudesta etukäteen Suntilta ja Budhilta, koska halusimme välttää tilanteen, jossa ”länkkärit” vain tulevat ja ostavat jotain ja saavat kaiken näyttämään liian helpolta ja itsestäänselvältä… He olivat kuitenkin sitä mieltä, että pyörien osto taatusti helpottaa ompelijoiden arkielämää ja kenties se myös motivoi heitä entistä laadukkaampaan työhön -se kun oli ollut lähes kaikkien vierailujemme ja nyt tämän viimeisen koulutuksenkin pääaihe. Kierreltyämme hieman Pokharan katuja löysimme muutaman polkupyöräkaupan ja pienten neuvottelujen sekä asennustöiden jälkeen lava-automme kyydissä oli kolme intialaista polkupyörää. Kallistuimme vaihteettomien pyörien hankintaan siksi, että tällöin pyörässä olisi vähemmän hajoavia osia ja niiden korjaamiseen ei menisi rahaa.
Räätälit olivat hieman yllättyneitä kun pyysimme heitä keskeyttämään päivän työt ja tulemaan ulos hetkeksi. Pihalla odotti kolme uutuuttaan kiiltävää polkupyörää ja sanoimme, että kiitoksena hyvästä työstä halusimme palkita heidät tällä tavalla. Kerroimme, että tämä on tällainen ainutkertainen lahjoitus ja painotimme myös, että polkupyörillä ei saa kaahailla ja että heidän on pidettävä niistä hyvää huolta! Nyt siis Pokharan kaduilla kulkee kolme iloisempaa räätäliä; Hari, Laksman ja Jon. Toivottavasti ompelun laatu hyvänä jatkossakin ja tätä kautta räätäleiden työt kasvaisivat ja välillisesti myös kankaita kutovat pienyrittäjät hyötyisivät heidän työstään. Vaikka olo on oikeastaan todella haikea kun ajattelee ainakin tällä haavaa taakse jääneitä Nepalin ystäviä ja puuhia, olemme toiveikkaina, että välimatkasta huolimatta voimme edelleen jatkaa projektin tukemista ja yhteydenpitoa näihin ihmisiin.
Polkupyörien uudet omistajat vasemmalta oikealle; Hari, Laksman ja Jon.
