Nyt on sitten sekin nähty -liian reilua kauppaa on olemassa! Palasin juuri 2 viikon pituiselta kenttäreissulta Länsi-Nepalin pienyrittäjien luota. Piskuisissa kylissä kiertäessäni haastattelin käsityöläisiä, joiden tuotteita ovat pääasiassa perinteisillä kangaspuilla kudotut Dhaka-huivit sekä Himalajan nokkosesta (kasvaa 10 kertaa suuremmaksi kuin meikäläinen kasvi) valmistettu lanka, käsinkudottu nokkoskangas sekä valmiit tuotteet, kuten laukut ja huivit. Haastattelin  ja pikakoulutin käsityöläisiä sekä henkilökuntaa pienissä kaupoissa, joita projektini on perustanut kyliin ja pikkukaupunkeihin, jotta kylien tuotteille olisi edes joitakin myyntikanavia (näihin kyliin kun eivät isommat/ulkomaalaiset ostajat eksy; nytkin meidän piti trekata useampi päivä kyliin päästäksemme, vuoristotiet kun olivat monsuunin jäljiltä todella surkeassa kunnossa). Projekti, jossa työskentelen, on kehittänyt mikroyrityksiä Nepalin kaikista köyhimmille ihmisille jo 11 vuoden ajan, mutta markkinointi ja tuotekehitys on jätetty täysin huomiotta ja yrittäjien ollessa kouluttamattomia ihmisiä, ei heiltä voi odottaa täydellistä bisnes-osaamista, laatua tai uusia innovaatioita tuotteiden suhteen, vaan yleensä he tarvitsevat todella paljon tukea ja koulutusta perustavimpienkin asioiden hallitsemiseksi.

Kouriintuntuvasti olen saanut huomata kuinka hankalaa on yhdistää köyhyyden vähentäminen ja raaka liiketoiminta (sitähän markkinoille pääseminen ja tuotteiden kehittäminen tosielämässä valitettavasti on). Projektissani kohderyhmänä ja toimijoina ovat ihmiset, joilla ei usein ole luku-, kirjoitus- tai laskutaitoja, käsitystä asiakkaiden tiukoista vaatimuksista laadun tai toimitusaikataulujen suhteen, eikä mitään hinnoitteluosaamista ja joissain tapauksissa motivaatiokin puuttuu… Yleensä kuvio kehitysmaiden käsityöläisten kanssa menee niin, että he eivät osaa pyytää tuotteistaan tarpeeksi hyvää hintaa ja päätyvät siksi velkakierteeseen tai muihin taloudellisiin ongelmiin. Vaan eipä tässä projektissa! Mm. nokkoslangasta (ilmainen luonnon raaka-aine, vaatii toki monia muokkausvaiheita) huiveja kutovat naiset ovat hinnoitelleet huivinsa niin, ettei edes meidän kaltaisellamme länsimaisella kaupalla olisi mahdollisuutta hankkia niitä! Ei siis tarvitse ihmetellä, miksi tuotteet eivät myy paikallisilla markkinoilla/pientuottajien tuotteille perustetuissa kaupoissa… Käsityöläisten tuotteiden hinnat eivät perustu millekään realistisille tuotantokustannuksille tai työajalle; esim. naiset tekevät käsitöitä yleensä vain osa-aikaisesti (maatöiden ja kodinhoidon ohella) mutta saattavat laskea palkakseen kokopäivätyön verran tai pahimmassa tapauksessa he keksivät hinnat täysin omasta päästään.

Projektissani yksi ongelma on, että kun kylien tuottajat ovat kuulleet, millä hinnalla kaupat myyvät heidän tuotettaan kaupungissa, he ovat alkaneet pyytää samaa hintaa omilta ostajiltaan. Eli tietoa hinnanmuodostuksesta ja käsitystä siitä, etteivät raaka-aineen tuottajat voi pyytää samaa hintaa kuin loppumyyjä, jolla on kuluja kaupasta, kuljetuksista, paketoinnista yms. ei vain ole ja tämä on saattanut johtaa hyvienkin kauppasuhteiden kariutumisiin. Tuottajilla ei siis itsellään ole käsitystä tuotteiden pakkauksesta, etiketeistä, kuljetuksista, eikä heillä ei ole kontakteja tai omia myyntipaikkoja yms. eli he eivät voi itse myydä tuotteitaan loppukäyttäjälle. Lisäksi hyvin lyhytnäköiset tuottajat ovat saattaneet lopettaa jonkin luotettavan suhteen ostajaan kun joku toinen on luvannut muutaman rupian enemmän esim. hunajakilolta. Lopulta tämä uusi ostaja ei olekaan pitänyt lupauksiaan ja vanha ostaja onkin jo ehtinyt hankkia tuotteet jostain muualta ja tuotteet ovat homehtuneet käsiin… Nämä ovat siis esimerkkejä siitä, mitä voi tapahtua kun liikekumppaneina ovat maaseudun köyhät tuottajat/käsityöläiset, jotka ovat saaneet peruskoulutuksen jonkin tuotteen tekemiseen, mutteivat omaa tietoa kaupanpidosta tai liiketoiminnan peruslainalaisuuksista. Oikein ihmettelen, kuinka voi olla, että projekti on toiminut 11 vuotta ja nämä asiat nousevat esille vasta nyt..?

Tämä tilanne on todella hullunkurinen, sillä vuosia olen muiden reilun kaupan ja järjestö-ihmisten kanssa pähkäillyt kuinka nostaa kehitysmaiden käsityöläisten (yleensä maaseudulla asuvien) palkkoja ja kuinka tukea heitä hinnoittelemaan tuotteet niin, että hinnat sisältävät todelliset tuotantokustannukset. Kilpailu halvempien tehdasvalmisteisten tuotteiden kanssa on kovaa ja käsitöistä ei enää nykyään juuri kukaan ole valmis maksamaan niiden oikeaa hintaa. Tästä syystä jotkut käsityöläiset eivät uskalla nostaa tuotteiden hintoja, vaikka esimerkiksi täällä Aasiassa inflaatio on ollut todella korkea jo useamman vuoden ja raaka-aineiden, kuten värien, lankojen ja puuvillan hinta on noussut entisestä. Myös ruoka on ennätyksellisen kallista, minkä vuoksi palkkojakin on pakko nostaa. Toki myös länsimaiset ostajat yrittävät pitää ostohinnat alhaalla. Kaiken tämän jälkeen huomaankin nyt keskustelevani ihmisten kanssa siitä, etteivät he voi pyytää tuotteistaan ihan päättömiä hintoja, joihin edes länsimaalaisilla turisteilla ei olisi varaa! Siis aivan liian reilua kauppaa, jolloin tämä reiluus on lähes tappaa kaupankäynnin näillä tuotteilla   En olisi uskonut että sanoisin näin kellekään kehitysmaan yrittäjälle, mutta: “hintoja alas, kiitos!”