Viime viikko meni niin vauhdilla, ettei paljoa ehtinyt päivittää blogiin Naistenpäivän messujen tai workshoppien kuulumisia. Kiirettä ja tekemistä siis piisasi niin, että viikon lopulla oli pää ja jalat ihan muussina -mutta mukavaa oli joka tapauksessa! Parasta oli taas olla tekemisissä suoraan projektin pienyrittäjänaisten kanssa ja yrittää saada selville heidän nykyistä tilannettaan tuotteiden, myyntien ja mahdollisten ongelmien suhteen sekä miettiä tulevia toimintamalleja. Naisia tuli Kathmanduun niin idästä kuin lännestäkin, osa monen päivän matkan päästä. Itsestäni välillä tuntuu, että olen väärässä paikassa (ei siis työn, vaan paikkakunnan suhteen); itse ajattelen että oikeasti saadakseni jotain aikaan pienyrittäjien tuotteille tai niiden markkinoinnille, minun tulisi olla paikan päällä tekemässä työtä jokaisen tuote- ja tuottajaryhmän kanssa erikseen. Nyt koska projekti on niin valtava (yksittäisiä pienyrittäjiä on jo yli 40 000 kaikkialla Nepalissa), markkinointia ja tuotekehitystä yritetään hoitaa keskusjohtoisesti “mustekalamallilla”, minkä PITÄISI toimia seuraavalla tavalla: minä koulutan tai ohjeistan jonkun kollegani, joka ohjeistaa jonkun kansallisella tasolla, joka ohjeistaa jonkun läänitasolla, joka ohjeistaa jonkun piiritasolla jne. Voi vaan arvata mitä tästä on jäljellä kun tulisi implementoinnin vuoro kylätasolla tai yksittäisen käsityöläisen kanssa… vähän niinkuin se leikki, jossa ensimmäinen kuiskaa vieruskaverilleen jotain ja ympyrän kierrettyä viesti onkin muuttunut joksikin ihan muuksi! Siksi mielessäni onkin pyörinyt ajatus muuttamisesta jonnekin huitsin nevadaan täältä kaupungista, lähemmäs pienyrittäjiämme (sitä ennen pitäisi kuitenkin päättää, keneen ja mihin tuotteisiin keskittyä ja mihin ilmansuuntaan lähteä –yhden ihmisen aika kun ei ihan taida riittää kaikille 40 000 yrittäjälle!).

Lisäksi, seuraava esimerkki kertonee jotain projektini byrokratiasta (joka risauksesta muuten pitää täyttää anomus; omat lomakkeensa löytyy kaikelle mahdolliselle paperien kopioinnista toimistotarvikkeiden “anomiseen”). Jos haluan saada jonkin työtehtävän hoidettua (esim. tuote-esitteen printtauttaminen tai koulutuksen tm. järjestäminen), minun tulee valtion & projektin protokollaa noudattaakseni kirjoittaa ensin TOR eli työnkuvaus prokkiksesta, sitten tulee pyytää tarjouksia eri yrityksiltä (ei muuten ihan helppoa vieraassa maassa ja kulttuurissa kieliongelmien kera), koota ne ja tehdä vertailutaulukko kolmesta tarjouksesta ja valita niistä yksi ja kirjoittaa perustelut, miksi juuri tämä yritys olisi hyvä tekemään työn (no, yleensä perusteluksi on laitettava halvin hinta, täällä kun juuri kukaan ei näytä kiinnittävän huomiota laatuun). ”Parhaan” yrityksen valikoiduttua, tulee pyytää heiltä proposal eli tarjous työstä (pitää kuitenkin olla kirjoitettu dokumentti, mikään hinta-arvio ei riitä). Proposalin saavuttua tulee kirjoittaa muistio, jonka tehtävänä on muistuttaa projektin pomoa siitä miksi tätä työtä taas kaivattiinkaan projektissa ja liittää siihen em. vertailut ja hinnat, TOR ja proposal. Sitten, jos hyvin sattuu, pomo allekirjoittaa ja hyväksyy ehdotuksen ja sopimus yrityksen kanssa voidaan tehdä ja työ aloittaa. Mutta; matkan varrella voi käydä niinkin (kuten kävi juuri äskettäin), että pomo on kadottanut osan hänelle toimitetuista papereista ja juuri kun luulit, että työn valmistelu on loppusuoralla, pitää osaa papereista alkaa etsiä uudelleen. Nopeimmillaankin yhteen tällaiseen prosessiin menee muutamia kuukausia… Murrr…

Tähän kun vielä lisätään kieliongelmat, sähköttömyys, vaikeat kulkuyhteydet ja kenttäväkemme kokemattomuus tuotekehitykseen, markkinointiin tai kauppaan liittyen, on töiden kanssa eteneminen aika haastavaa –ei tarvinne ihmetellä, miksi tukka lähtee päästä! Edellisessä postauksessa olin toiveikas pienyrittäjiltä tilaamiemme laukkujen ja krakojen suhteen… Mitä vielä; viime viikon messuille saapuessaan ei ollut naisilla mukana krakoja eikä laukkujaan, eikä edes näytekappaleita niistä! Jos he eivät pysty, ehdi tai jaksa tehdä näytekappaleita parista tuotteesta, niin mitenpä näitä tuotteita saisi ikinä muillekaan markkinoille? Myös Reilun kaupan järjestöt ovat yrittäneet hankkia tuotteita projektini tuottajilta, mutta yhteistyössä on ollut monenlaisia mutkia ja nykyään minua jo hävettää ja puoliksi rassaa olla tilaisuuksissa ja messuilla, joissa aina vaan saan kuulla kunniani siitä, kuinka projektini yrittäjät eivät tee sitä tai tuota ja mikään ei onnistu… Kuten olen jo aiemmin sanonut, voiko olla mitään haastavampaa kuin “oikean” liiketoiminnan kehittäminen projektissa, jonka kohderyhmänä ovat tämän köyhän maan kaikista köyhimmät ja kouluttamattomimmat ihmiset?

Joka tapauksessa, viime viikolla järjestimme siis messujen rinnalla tuotekehitys ja brändäys-työpajan Nepalin Reilun kaupan yhdistyksen ja SAARC-maiden naisyrittäjäjärjestöjen kanssa. Jouduin käyttämään kaikki energiani siihen, että myös meidän projektin naiset tulivat huomioonotetuiksi kokeneempien bisnesnaisten kanssa käydyissä keskusteluissa ja ryhmätöissä. Koska pienyrittäjät ovat syrjityistä ryhmistä ja pienistä kylistä, heitä voi olla todella hankalaa saada osallistumaan ja toisekseen, kukaan heistä ei osannut sanaakaan englantia ja työpajan vetäjät tulivat Intiasta ja puhuivat ainoastaan englanniksi. Etukäteissopimuksesta huolimatta tulkkausta ei oltu järjestetty kunnolla ja luulenpa, että puolet asioista meni projektini naisilta ohi, surku! Olen viettänyt pian 8 kk pelkästään nepalinkielisissä koulutuksissa ja työkokouksissa istuen ja yrittänyt saada kolllegani ymmärtämään, että ainakin minua ja työtäni koskevat asiat olisi sanottava englanniksi ja nyt löysin itseni vaatimasta nepalin kieltä joka käänteessä pienyrittäjillemme! On aikoihin eletty! Toivon joka tapauksessa, että edes pieniä tiedonmurusia olisi tarttunut matkalaisten mukaan tai että muiden, kokeneempien naisyrittäjien tapaaminen työpajassa olisi ollut heille inspiroiva ja voimaannuttava kokemus. Vietettyäni viikon naisten ja muiden pienyrittäjien kanssa paluu toimistolle tuntui kuitenkin hieman ankealta.