Avainsanat: ‘Intia’

Terveiset People Treen perustajalta Safia Minneyltä ja Intian puuvillan viljelijöiltä!

03.25.2011 - Heidi

People Tree -merkki täytti tänä keväänä 20 vuotta ja vaikka yritys onkin kasvanut alkuajoistaan aika roimasti, edelleen merkin perustaja, Safia Minney (ja hänen suunnittelutiiminsä) vierailee itse säännöllisesti vaatteiden valmistajien luona ja kerää tietoa Reilun kaupan ja luomuviljelyn merkityksestä People Treen vaatteita valmistaville ihmisille. Viimeisimmän matkansa Safia teki Intiaan ja vieraili mm. syrjäisillä seuduilla Intian ja Pakistanin rajalla Agrocellin puuvillan viljelijöiden luona. Näiden viljelijöiden Reilun kaupan luomupuuvillasta on myös meillä myynnissä olevat People Treen trikoovaatteet tehty. Itse vierailimme Gujaratin viljelijöiden luona pari vuotta sitten ja toivomme pääsevämme uudelle tuottajamatkalle heidän luokseen mahdollisimman pian. Kun pääsee omin silmin näkemään ne realiteetit, minkä kanssa syrjäisillä seuduilla asuvat kehitysmaiden tuottajat kamppailevat ja toisaalta, mitä etuja Reilun kaupan järjestelmästä on niin monille ihmisille, saa perspektiiviä myös sille ajoittaiselle kritiikille, jota Reilun kaupan järjestelmä tai luomutuotanto ovat osakseen saaneet.

Gujaratin puuvillanviljelijöitä ja People Treen perustaja Safia Minney

Gujaratin puuvillanviljelijöitä ja People Treen perustaja Safia Minney

Rappan alueella Gujaratin osavaltiossa on 1005 Agrocel-viljelijää, joista kaikki kuuluvat Reilun kaupan järjestelmään ja lisäksi 672:n viljelijän puuvilla on samaan aikaan myös luomusertifioitua. Vuoden 2009-2010 aikana Rappan viljelijöille maksettu Reilun kaupan lisä oli yli 76 000 euroa ja luomulisät olivat 23 000 euroa -näistä lisistä ovat eri kylät mm. parantaneet kaivoja ja lampia, jotka ovat ainoa juoma- ja pesuveden lähde tuhansille ihmisille tällä alueella. Reilun kaupan lisät ovat myös auttaneet naisia perustamaan oma-apuryhmiä, joiden kautta jokainen nainen on voinut avata oman pankkitilin ja aloittaa säästämisen. Ryhmissä naiset ovat oppineet ”taloudellista lukutaitoa” eli talouden suunnittelua sekä säästämistä ja saaneet näin lisää itsemääräämisoikeutta asioihinsa. Agrocellin edustajat kertovat, että näillä syrjäseuduilla naiset eivät normaalisti ole paljoa kontaktissa perheen ulkopuolisiin ihmisiin ja siksi naisten ryhmillä onkin niin suuri merkitys. Kesäaikaan kun naisilla on enemmän vapaata, he saavat myös luku- ja kirjoitustaito-opetusta 2-3 tuntia päivässä ja lisäksi heille opetetaan terveysasioita sekä kuinka parantaa puuvillan laatua mm. hyvän kompostin avulla. Agrocellin kautta viljelijät pääsevät myös ajoittain maanviljelys- ja käsityötapahtumiin. Viljelijät ovat kertoneet, että ennen Agrocelliin liittymistä he tunsivat itsensä todella eristäytyneiksi, mutta enää tilanne ei ole sama.

Viljelijöitä perheineen

Viljelijöitä perheineen

Aiemmin Länsi-Intian viljelijöiden piti matkustaa vähintään päivä viedäkseen puuvillansa markkinoille ja heidän oli todella hankalaa neuvotella raaka-aineelleen hyvää hintaa. Siksi Agrocellin neuvoja Sailash Patel sanookin, että on todella tärkeää saada viljelijät järjestäytymään ryhmiksi ja antaa heille teknistä tietoa kuten myös tarjota hyvälaatuisia siemeniä kohtuuhintaan -nämä kaikki ovat Agrocellin perustehtäviä. Yksi naisviljelijöistä, Amrut Charda, sanookin että Agrocellin tarjoamat siemenet ovat hyvälaatuisia, luomua ja GMO-vapaita -ja kaiken lisäksi viljelijät saavat niitä murto-osalla normaalista hinnasta. ”Ennen maksoimme siemenistä 900 rupiaa kilolta, nyt saamme saman määrän 30 rupialla Agrocellilta”.

Viljelijä Amrut Charda

Viljelijä Amrut Charda

Safia sai yhden toiveen Länsi-Intian viljelijöiltä -he haluaisivat rakentaa vedenottopisteitä lähemmäksi taloja, jotta naiset ja tytöt säästyisivät pitkiltä vedenhakumatkoilta. Nykyisin lähes kaikki alueen lapset aloittavat koulun 5-vuotiaina -tytöt jatkavat sitä 16-vuotiaiksi ja pojat 18-vuotiaiksi. Pojilla on edelleen tyttöjä paljon paremmat mahdollisuudet päästä jatkokoulutukseen, koska tyttöjä ei mielellään lähetetä pitkien matkojen päähän opiskelemaan. Tasa-arvo on yksi Reilun kaupan periaatteista ja tyttöjen ja naisten aseman parantaminen kuuluu myös People Treen tavoitteisiin. People Treen edustajat aikovat vierailla kylissä säännöllisesti nähdäkseen muutosten tapahtuvan ja tukeakseen kyliä eritoten tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamisessa.

Giddya Nagar-kylän lapsia

Giddya Nagar-kylän lapsia

Kaikki kuvat copyright: People Tree.

Tiruppurista kuuluu kummia

03.05.2011 - Heidi

Tamil Nadun osavaltiossa, Intian eteläkärjessä sijaitsee kaupunki nimeltä Tiruppur. Tiruppuria on joskus nimitetty maailman t-paitakeskukseksi siellä olevan tekstiiliteollisuuden vuoksi. Tekstiilituotanto on alueen sielu ja se on pystynyt tarjoamaan töitä miljoonille intialaisille eri puolilta maata. Kaupungin menestyksellä on myös toiset kasvot ja Tirupur pääsikin pari vuotta sitten Suomessakin esitettyyn, tekstiiliteollisuuden epäkohtia esitellesseen dokumenttiin. Tiruppurin halki nimittäin virtaa Noyyal-joki, jonka veden on sanottu vaihtavan väriä sen mukaan, mikä sattuu olemaan kunkin sesongin muotiväri. Vierailin itse Tiruppurissa vuonna 2006 ollessani Maailmankauppojen tuottajamatkalla tehtävänäni arvioida Reilun kaupan pientuotannon ympäristöseikkoja (eräs saippuoita käsin valmistava tuottajayhteisö sijaitsee Tiruppurin ulkopuolella). Huomioni kiinnittyi jo tuolloin paikallisissa sanomalehdissä olleisiin juttuihin Noyyal-joesta ja sen huonosta kunnosta (otin jutut talteen digikamerallani, mutten harmikseni löytänyt niitä tähän saumaan koneeni uumenista).

Tiruppur, Tamil Nadu, India

5 vuotta on siis kulunut ja nyt asialle on todellakin tehty jotain; Madraksen korkein oikeus nimittäin päätti sulkea kertaheitolla kaikki Tiruppurin värjäämöt ja tekstiilinkäsittely-yksiköt helmikuun alusta alkaen! Varmistaakseen, etteivät tehtaat voi toimia, oikeus määräsi myös katkaisemaan sähkönjakelun tehtaille. Intialaisille 5 vuoden reaktioaika tällaisissa asioissa lienee normaalia, mutta päätöksen jyrkkyys on nostattanut vastalauseita, etenkin tehtaanomistajien ja useiden liittojensa keskuudessa; nyt pelätään että koko Tirupur lamaantuu päätöksen vuoksi. Tehtaiden sulkeminen vaikuttaa parhaimmillaan 50 000 työntekijän elantoon (jos perheenjäsenet lasketaan mukaan, on vaikutus aikamoinen), tuottaahan Tirupur viidenneksen Intian vientitekstiileistä. Taloudellisten menetysten arvioidaan olevan 500 000 000 rupiaa eli kahdeksisen miljoonaa euroa päivässä. Erityisen pahana Intian vientitekstiilien liitossa pidetään sitä, että vain pari kuukautta sitten puuvillan ja puuvillalangan hinta nousi maailmalla useita kymmeniä prosentteja ja muutenkin alalla on kärsitty raaka-ainepulasta ja nyt heti perään seurasi taas uusi kriisi. Tekstiilialan vastapuolella, jos näin voi sanoa, ovat alueen maanviljelijät, joiden mukaan vettä ei voi käyttää viljelysten kasteluun sen ollessa niin pahasti saastunutta. Lisäksi vedentarve on noussut muutenkin, onhan kaupungin väkiluku kasvanut nopeasti sinne tekstiilialan perässä saapuneiden siirtotyöläisten vuoksi.

Vesi on elämän lähde ja rajallisia vesivarantoja tulisi suojella -erityisesti kehitysmaissa*, joihin länsimaiden kulutukseen vastaava teollisuus on siirtynyt ja joka on saanut hyvin pitkään saastuttaa ympäristöä aika vapaasti. Huomattavaa tässä oikeuden päätöksessä on kuitenkin se, että hallitus sulki kaikki tehtaat kerralla -joukossa on siis myös tehtaita, joilla on jo käytössään uudenaikaisimmat jätevesienpuhdistus- ja kemikaalien talteenottomenetelmät ja joista osalla on jopa kansainväliset standardit täyttävä luomusertifikaatti! Nyt jokaisen tehtaan täytyy erikseen hakea uutta toimintalupaa hallituksen asettamalta tarkastuslautakunnalta ja todistaa, että heidän tehtaansa ei päästä yhtään päästöjä vesistöön (päätös sisältää nollatoleranssin minkäänlaisista nestemäisistä päästöistä vesiin). Niiltäkin, joilla asiat ovat kunnossa, menee siis ennalta määrittelemätön aika tähän prosessiin ja intialaisen byrokratian tuntien se ei välttämättä käy käden käänteessä -erityisesti jos lupamenettely ja sen proseduurit ovat vasta kehitteillä…

Noyyal-joen suojelu ja kiistely asiasta alkoi itse asiassa jo vuonna 2006, jolloin oikeus määräsi saastuttajat maksamaan sakkoja siltä ajalta kun päästöjä vielä tulisi, tehtaiden pyrkiessä lopulta päästöttömään tuotantoon heinäkuuhun 2007 mennessä. Hallituksen virkamiehet eivät kuitenkaan suorittaneet välitarkastuksia ja toiminta jatkui entiseen tapaan, useiden tehtaiden jopa laajentaessa toimintaansa. Kun mikään ei ilmisesti tuntunut auttavan, vihellettiin peli nyt kerralla poikki. Tehtailijoiden liiton puheenjohtaja sanoo, että tehtaissa on jo käytössä vesienkäsittelyjärjestelmiä, mutta koska teknologia on niin uutta ja se täytyy tuoda Intiaan ulkomailta, täydelliselle nollapäästötasolle ei ole vielä päästy. Toki joukossa on luultavasti myös tehtaita, joilla näitä järjestelmiä ei ole ollenkaan… Kun näin äkillistä muutosta ajattelee tehtaanomistajan näkökulmasta, on selvää että päätös aiheuttaa hankaluuksia ja tilanteen pitkittyessä myös tehtaista palkkansa saavat työntekijät perheineen saavat kärsiä. Tirupurin talous on varmasti myös kokonaisuudessan niin riippuvainen tekstiilituotannosta, että ”lakon” vaikutukset heijastuvat koko kaupunkiin. Ei voi kuin toivoa, että tehtaat saadan kuntoon, toisaalta pahoin saastuneen ympäristön, toisaalta tehtaista riippuvaisten ihmistenkin vuoksi.

Toisaalta, en tiedä onko ihan reilua, jos vastuun lisääntyvistä kustannuksista eli puhdistuslaitteiston hankinnasta joutuvat kantamaan intialaiset tehtaanomistajat yksin. Isot ulkomaiset ostajat (joukossa useita meillä Suomessakin tuttuja muoti- ja urheiluvaatemerkkejä)  ovat vaatineet halpoja tuotteita ja tehneet jättimäisiä voittoja vuosien ajan, ilmeisesti kiinnittämättä mitään huomiota ympäristön pilaantumiseen. Kaikkihan me tiedämme, että pelkän hinnan tuijottaminen ei ainakaan kannusta suurten, ympäristön hyväksi tehtävien hankintojen tekoon. Jos siis ostajat eivät ole valmiita satsaamaan ympäristötekoihin tai eivät vaadi niitä, miksipä sen tekisi oma-aloitteisesti yksittäinen tehtaanomistajakaan? (Ihannemaailmassa näin tietenkin olisi, onhan se ympäristö kuitenkin myös tehtaanomistajankin oma ympäristö, mutta valitettavasti tässä kapitalistisessa maailmassamme  vain on niin, että yleensä ympäristö tulee arvojärjestyksessä viimeisenä ja sen eteen tehdään satsauksia vain jos on pakko tai jos siitä seuraa selkeästi mitattavia taloudellisia hyötyjä.) Olisi siis vähintäänkin kohtuullista jos kustannuksia jollain tapaa jaettaisiin tai ostajat osallistuisivat niihin, ovathan he hyötyneet halvoista vaatteista ja aiheuttaneet osaltaan koko alueen vesistöjen saastumisen käytökelvottomiksi. Jäämme seuraamaan tilanteen kehitystä -toivottavasti seuraavien uutisten kuulemiseen ei mene uutta viittä vuotta!

* Lisähuomautuksena mainittakoon, että Tiruppurin laitamilla asuvilla ihmisillä ei tietenkään ole käytössään vesijohtoverkostoa ja kaupunki jakaa esim. slummien asukkaille tankkiautolla juomakelpoista vettä 6 sankollista/viikko/perhe. Lopun tarvitsemansa veden ihmisten pitää ostaa, mutta millä ostaa, jos ei ole rahaa tai jos ainoat roposet menevät ruokaan? Pärjäisitkö sinä/koko perheesi alle sankollisella vettä päivässä? …Minä en. Tämä vain yhtenä esimerkkinä siitä, kuinka arvokas ja usein harvinainen lahja puhdas vesi on.

Sielläkin, missä on juoksevaa vettä, saatetaan sitä säännöstellä hyvinkin tiukasti. Lähde: www.agissonsensemble.org

Sielläkin, missä on juoksevaa vettä, saatetaan sitä säännöstellä hyvinkin tiukasti (kuva: www.agissonsensemble.org)

Väriasiaa osa II

10.19.2009 - Heidi

Toinen seikka värjäykseen liittyen on värinkestävyys. Viime viikonloppuna leikin tekstiililaboratoriota kylpyhuoneessamme kun mittailin kuumemittarilla pesukonelämpöistä vettä saaviin ja liottelin siellä työprojektini pienyrittäjien taidokkaasti käsinkutomia, perinteisiä Dhaka-huiveja. Onneksi huivien värit eivät olleet moksiskaan lämpimästä vedestä. Yleensähän kehitysmaiden toreilta/turistikaupoista ostetut halpiskamppeet päästävä kaiken värin jopa käsin pestessä… Moni meidänkin vaatemerkkejämme vielä tuntematon ihminen on saattanut kysyä, ovatko esim. People Treen vaatteiden värit pesunkestäviä, nämä vaatteet kun on myös valmistettu kehitysmaissa. Näinhän ei tietenkään ole, vaan värit ovat länsimaista, tutkittua tasoa, onhan vaatteiden valmistuttaja länsimainen yritys. Omia, alkeellisia väritestejä tehdessäni huomasin, kuinka lämmintä + 40-asteinen vesi oikeasti on ja ajattelin, että jos se tuntuu näin kuumalta, mitä 60-, saatikka 90-asteinen vesi tekee tekstiilille?

Sekä People Tree, että Prana-vaatemerkit puhuvat pesulämpötilojen alentamisen puolesta ekologisista syistä. Pranan myyntijohtaja kirjoitti meille äskettäin, että nykyajan pesuaineet ja pesukoneet ovat niin tehokkaita, että lika lähtee tekstiilistä helposti ja siksi pesulämpötiloja voi alentaa pesutuloksen siitä kärsimättä. Sen lisäksi, että sähköä (eli myös rahaa) säästyy paljon, myös vaatteet pysyvät parempina pidempään, sillä esim. 30-asteisessa vedessä vaatteen kuidut eivät kärsi yhtä paljon kuin kuumemmassa vedessä (+ 40) ja myös värit säilyvät kirkkaampina. Luulen, että monella on syntynyt mielikuva ”ainoasta ja oikeasta” pesutavasta kuumassa vedessä jostain isovanhempiemme ajoilta, jolloin huivipäiset naiset pesivät lakanoita järven rannalla kiehuvassa vedessä. Niin idylliseltä kuin edellinen kuulostaakin, niin nykyajan hygieniaolot ovat toista luokkaa kuin tuolloin ja harvoin tekstiilit ovat enää samalla tavalla pinttyneessä liassa. Meillekin tulee aina välillä kyselyjä, mistä saa ”kunnon vanhanajan puuvillasta” valmistettuja vaatteita, jotka kestävät suurin piirtein 90-asteisen pesun. Valitettavasti täytyy myöntää, etten todellakaan tiedä, mistä sellaista/niin kestävää kangasta (esim. puuvillatrikoota) saa (varsinkin kun sen meidän kriteerien mukaan pitäisi olla viljelty reilun kaupan ehdoilla ja luomuna, sekä kehrätty, kudottu ja värjätty reilun kaupan ehdoilla/haitattomilla väreillä)… Miten siis vastata kaikkiin näihin eettisiin ja ekologisiin kriteereihin sekä saavuttaa vielä rankkojen pesujen vaatima huippulaatu? Aina ei käy kateeksi vaatevalmistajiakaan..! Joka tapauksessa itse toivoisin, että me kuluttajat opettelisimme uusia pesutapoja ja testaisimme, jääkö 30-asteisessa vedessä pesty vaate todella silminnähden likaisemmaksi kuin kuumemmassa (esim. 40 asteessa) pesty vaate, vai onko kyseessä vain opittu tapa/mielikuva. Näin olen ainakin omalla kohdallani huomannut tapahtuneen. Vaikka pesen kaikki vaatteeni (joitakin valkopyykin tehopuhdistuskertoja lukuun ottamatta) kolmessa kympissä, en ole koskaan huomannut kulkevani likaisissa vaatteissa… Jos näin on, niin kaverit; pliis kertokaa ja huomauttakaa asiasta! =)

P.S. Nyt kun kaikki pyykit joutuu pesemään käsin täällä Nepalissa (mikä vie tuhottomasti aikaa ja on yllättävän raskasta), ei kaikkia vaatteita teekään mieli nakata pyykkikoriin yhden käyttökerran jälkeen vaan tulee oikeasti mietittyä, milloin vaate on likainen ja milloin ei.

Väriasiaa osa I

10.17.2009 - Heidi

Tämä juttu paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kahteen osaan. Kun on tottunut kirjoittamaan akateemiseen tyyliin ja analysoimaan kaiken perin pohjin, täytyisi todellakin opetella tätä blogimaista kirjoittamista. Asiaa on kuin Ruuneperilla ja loppua tekstille ei vaan näy… :)

Joka tapauksessa, olin sitten vapaaehtoisena kehitysmaatuotteita myyvillä järjestöillä, töissä omassa yrityksessä tai nykyisessä leipätyössäni YK:n alaisessa pienyritysprojektissa, huomaan aina törmääväni samaan asiaan tekstiilituotantoa tutkaillessani, nimittäin värjäykseen. Tekstiilituotteiden tuotantoketju on muutenkin pitkä ja usein vaikeaselkoinen, mutta värjäys sen yhtenä osana on jo itsessään hankala osa-alue. Värjäyksellä saattaa (kuten esim. ”tavallisen” puuvillan viljelyllä viljelijälle) olla haitalliset vaikutukset värjärien terveydelle, jos käytetään vääränlaisia värejä ilman suojavaatetusta/-välineitä. Lisäksi värjäys kuluttaa paljon vettä ja puhdistamattomat värjäysvedet pilaavat paikalliset vesistöt. Eivätkä vaikutukset välttämättä aina jää ”vain” tuotteen valmistusmaahan; ihan vasta farkuista löydettiin monia vaatteen käyttäjällekin haitallisia aineita ja onpa julkisuuteen pullahdellut säännöllisesti muitakin tuotteita, joissa on tutkimuksissa havaittu olevan haitallisia kemikaalijäämiä, kuten rintaliivit ja lastenvaatteet. Tämän lisäksi olen huomannut, että jopa joillakin ekovaatekaupoilla on hankaluuksia erottaa erilaiset värjäystavat/väriaineet toisistaan ja esim. kemiallisia, kylläkin haitattomia, värejä saatetaan kutsua kasviväreiksi jne.

Se, että väriasiat ovat olleet taas mielessäni, johtuu siitä että olen selvitellyt millä väreillä YK-projektini käsityöläisten tuotteet on värjätty tai lähinnä mistä he hankkivat langat tuotteisiinsa ja kuka ne on värjännyt. Yllättäen lankojen myyjällä oli kuin olikin AZO-vapaa sertifikaatti lähes kaikille väreille, itse kun en olisi todellakaan odottanut sitä. Olen myös yrittänyt selvittää, onko Nepalissa tekstiililaboratoriota, missä testauttaa projektini käsityöläisten mallituotteita. No, eihän täällä tietenkään sellaista ole, kertoivat paikalliset reilun kaupan tuottajat, jotka itsekin lähettävät tuotteensa labraan Intiaan tai sitten tuotteet testataan yhdessä eurooppalaisten ostajien kanssa Euroopassa. Kuten olen aiemmin kertonut, projektini kouluttaa yrittäjiksi kaikista köyhimpiä ihmisiä Nepalin syrjäseuduilla, pääasiassa kastittomia ja naisia. Tätä taustaa vasten tuotteiden saattaminen vientikelpoisiksi olisi todella tärkeää, jotta nämä aiemmin nälkäkuoleman partaalla eläneet ihmiset voisivat nousta köyhyydestä omalla työllään (toki Nepal maana kaipaa myös kipeästi ulkomaista valuttaa/vientituloja).

Kun itse aloittelin reilun kaupan tuotantoon ja erityisesti tekstiili- ja kemikaaliasioihin tutustumista Intiassa joitakin vuosia sitten, ajattelin että isot yritykset ovat aina niitä ”pahimpia” ja että juuri ne (ja ainoastaan ne) tuhoavat surutta kehitysmaiden ympäristöä halpatuotannollaan. (Toki en edelleenkään kiistä suuryritysten toimintamaissaan saamaa ylisuurta valtaa ympäristö- ja yhteiskunnallisissa asioissa sekä niiden ylipitkiä valmistusketjuja, joissa eettiset ja ekologiset seikat jäävät usein valvomatta, tuotannon volyymeistä puhumattakaan). Mutta haastatellessani erästä intialaista reilun kaupan yhteisön johtajaa, kuulin, että hänen mielestään värjäysasioiden kanssa enemmän ongelmia saattaa olla pienillä tuottajayhteisöillä ja värjäyspaikoilla kuin isoilla tehtailla, minkä olen itsekin sittemmin todennut. Suuremmilla yrityksillä kun voi jo olla käytössään tehokkaat koneet (jolloin värjärit eivät altistu kemikaaleille), tietotaitoa kemikaalisäädöksistä tai ainakin varaa palkata näihin asioihin erikoistunut neuvonantaja/valvoja. Totuus ei siis aina ole niin musta-valkoinen kuin yhdeltä kannalta katsottuna näyttää, etenkin jos yrittää ottaa huomioon sekä eettiset seikat että ympäristöasiat. Tämä kirjoitus ei todellakaan ole suuryritysten ylistys, vaan toteamus, että tosielämässä kehitysmaaoloissa eettisen ja ekologisen tuotannon kehittäminen kouluttamattomien (usein lukutaidottomien) ja kemikaalien haitoista tai ympäristöasioista tietämättömien käsityöläisten kanssa on usein haasteellista, hidasta ja hankalaa.

Yksi seikka, mikä tekee ihmiselle myrkyllisten värien käytön (sekä ympäristöstä piittaamattomat toimintatavat) edelleen mahdolliseksi, on erilainen kemikaalilainsäädäntö Euroopan ja Aasian välillä. Esimerkiksi AZO-värit (voivat aiheuttaa yliherkkyyttä ja jopa syöpää) ovat kiellettyjä Euroopassa, mutta niitä saa edelleen käyttää Aasiassa. Hassuinta on se, että Suomen liityttyä EU:n AZO-värien käyttö elintarvikkeissa sallittiin Suomessakin (nämä värit esim. karkeissa aiheuttavat ylivilkkautta ym. mukavaa lapsilla) eli näitä aineita saa syödä, mutta niitä ei saa olla tekstiileissä..! Haastatellessani kehitysmaiden käsityöläisiä, lähes aina esille on tullut myös se harmillinen seikka, kuinka AZO-vapaat värit ovat kalliimpia kuin ”haitalliset” värit ja siksi jälkimmäisiä saatetaan edelleen käyttää värjäyksissä. Käsityöläisten kouluttaminen väriasioissa on vaatinut monilta vaatevalmistajilta (kuten Prana ja People Tree ym. ym.) valtavan määrän laboratoriotestejä ja tiedottamista, jotta värit todellakin on vaihdettu turvallisiin väreihin. Toki monilla värjäyspaikoilla itselläänkin on antaa todistus käyttämiensä värien turvallisuudesta ja sen lisäksi esim. luomutekstiilimerkit, kuten Soil Associationin merkki tai Ökö Tex-merkki, takaavat jo itsessään kaikkien valmistuksessa käytettyjen kemikaalien haitattomuuden. Viimeisenä linkkinä Suomen Tulli valvoo ja myös testailee maahantuotuja tekstiilejä niiden sisältämistä kemikaaleista omassa laboratoriossaan.

Omia kysymyksiä, kokemuksia sekä mielipiteitä väreihin ja kemikaaleihin liittyen voi kirjoitella tänne jos jotain tulee mieleen?! Jos en itse tiedä aiheesta enempää, niin varmasti joukostamme löytyy joku, jolta kyseinen tieto löytyy tai sitten otetaan selvää! :) Tekstiilituotantoaiheista juttua luvassa seuraavaksikin…

Reilun kaupan luomupuuvilla pähkinänkuoressa

09.08.2009 - Antti

Lisää tietoa puuvillan matkasta pellolta vaatteeksi löydät sivuiltamme.

Sattumuksia menneeltä viikolta

08.30.2009 - Heidi
  • Kävimme viikonloppuretken Katmandun ulkopuolella ja olipas hienoa päästä hieman rauhallisempiin ja vehreämpiin maisemiin! Alla muutama kuva Dhulikhelista, joka on n. 30 km Katmandusta (ja jonne bussimatka kestää lähes 3 tuntia -hurraa Nepalin julkinen liikenne!!!).
  • Eläinmaailman havaintoja; kuolleita rottia siellä täällä sekä sisällä nyrkin kokoinen hämähäkki. Lemmikki-gekkomme Kekkonen on ollut kateissa jo monta päivää. Kadulla eilen kuolleena ollut koira oli tänään kerätty pois, vaikka arvelimme että se lojuisi paikoillaan ties kuinka kauan.
  • Antti voitti irkku-pubissa darts-kisan ja ansaitsi samalla muutaman päivän dhal bhat (eli riisiruoka-) rahat talouteemme.
  • Edelliseen liittyen muutamia hintaesimerkkejä viime päiviltä: 10 päivän antibioottikuuri poskiontelontulehdukseen 3 € ja hiustenleikkuu miehille (sisältäen kaikenlaista hiusten pöyhintää, käsien vetkutusta ja niskan läpsytystä) 2,70 €.
  • Irkkupubin omistaja ja tarjoilija vietiin darts-kisan iltana yöksi putkaan. Ei suinkaan siksi, että paikka oli täynnä kaikenlaisia höyryjä ja joka toisella tyypillä oli huulessa käryävä jointti (huumeidenvastaisina ihmisinä ei kuitenkaan meillä), ei, vaan siksi että poliisit luulivat, että paikassa soitettiin elävää musiikkia klo 22:30 jälkeen, mikä on kiellettyä (voi kauhistus)! Paikka on siis niin pieni, ettei sinne edes mahtuisi bändiä ja poliisit näkivät tämän kaiken omin silmin. Ehkä irlantilainen omistaja oli unohtanut maksaa korruptiorahaa pollareille, niin halusivat vain härnätä tai jotain. Kaikenlaisesta muusta rikollisuudesta viis, kunhan vain musiikkia ei soiteta liian myöhään..!
  • Töissä ei edelleenkään mitään edistystä. Tuotekehityksen ja paketoinnin ym. päivittämisen tarve pienyrittäjien tuotteille on kuitenkin ilmeinen: joku ideanikkari on keksinyt myydä kasvissaippuaa naisille tuotenimellä: Tony (herbal beauty soap)! Parempia nimiehdotuksia otetaan vastaan! Ai niin, pidimme yhden tuote-esittelyn ja myyjäiset YK:n henkilökunnalle ja pientuottajien tuotteet tekivät hyvin kauppansa (kuva alla).
  • Vaikka töiden saralla ei kovin paljoa vielä tapahdukaan, niin reilun kaupan vaatevalmistajaamme KTS:ää koskien on mukavia uutisia. Oulun yliopiston kasvatustieteiden opettajat ja opiskelijat ottivat harjoittelukutsuni ilolla vastaan ja toivottavasti saamme opettajaharjoittelijoita tänne jo ensi keväänä! Jos joku muukin innostuu tästä harjoittelumahdollisuudesta, niin ei kun yhteys meihin!
  • Irlantilaiset ystävämme johdattivat meidän Katmandussa vasta avatulle, 13 metriä korkealle ulkoilma-kiipeilyseinälle. Huippua, Ihanaa! Jonkinlainen muistutus omasta elämästä ja harrastuksista (silloin kun nyt vapaa-aikaa sattuu 6-päiväisen työviikon lomassa olemaan).
  • Kiipeilystä ja liikunnasta puheenollen; tilasimme juuri ihania Prana-tuotteita kauppaamme ja laivarahti kuljettanee tuotteet Suomeen syys-lokakuuksi.
  • Olemme suunnitelleet myös hankintamatkaa Anokhille Intiaan, sillä heidän uniikkeja vaatteitaan ovat Anokhi-fanit kyselleet meiltä pitkin vuotta. Toivottavasti tilanne korjautuu syksyn aikana!
  • Olemme myös olleet yhteydessä Planiin ja meillä on täällä ainutlaatuinen mahdollisuus vierailla Karmashopin tukeman kummilapsen luona. Rima-Kumari, eteläisessä Nepalissa asuva tyttö, täyttää ensi kuussa 10 vuotta ja toivomme pääsevämme vierailureissulle loppusyksyn tai viimeistään alkuvuoden aikana.
Katukuvaa Dhulikhelista

Katukuvaa Dhulikhelista

Maisemaa Dhulikhelissa

Maisemaa Dhulikhelissa

Myyjäiset YK:lla

Myyjäiset YK:lla

Puuvillan matka pellolta paidaksi

06.11.2009 - Heidi

Halusimme koota yhteen kaikki vaiheet, jotka vaaditaan siihen, että Intiassa pellolle istutettu puuvilla on vuoden kuluttua vaatteen muodossa täällä Suomessa. Kypsyttyään puuvilla käy läpi lähes 10 käsittelyvaihetta puuvillatehtaalla. Sitten siitä tehdään lankaa, se värjätään, kudotaan kankaaksi ja vasta sen jälkeen aletaan ommella itse vaatetta. Vaatteeseen lisätään usein monenlaisia viimeistelyjä ja kirjailuja ennen kuin se on valmis pakattavaksi ja lähetettäväksi meille Eurooppaan. (lisää…)