Kaksi viikkoa täällä on taas hurahtanut ja täytyy onnekseni sanoa, että kyllä ihmisluonto on sopeutuvainen! Erot Suomen ja Nepalin välillä tuntuivat kyllä ihmeenkin suurilta tänne joululomalta palattuamme, mutta muutaman päivän jälkeen meno alkoi tuntua taas normaalilta. Toimme Suomesta muutamia arkea helpottavia juttuja; ison läjän korvatulppia (emme siis ole ihan kuuroja kun tämä pesti päättyy) sekä joitain kuivia ruoka-aineksia (ei voi ymmärtää, kuinka mahtavalta tuntuu saada vaihtelua ruokiin vaikkapa hapankorpuista!). Antti sai juuri luettua John Naishin kirjan ” Riittää jo -irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa”, jossa painotetaan riittävyyden filosofiaa sekä tarpeellista muutosta kiitollisuuteen (perusasioista), minkä olemme unohtaneet. Sen kyllä voi sanoa, että kiitolliseksi täällä oppii, hyvin hyvin pienistä asioistakin (jos se taito Suomessa tuppaa itselläkin aina pikku hiljaa ruostumaan…).
Työn ohella olemme koittaneet piristää itseämme tapaamalla tänne eri maista ja maanosista päätyneitä tuttaviamme; täällä tuntuu kaikilla olevan aikaa lähteä illalla yhdessä syömään ja vaihtamaan kuulumisia. Johtuneeko tämä siitä, että kotona on kuitenkin sähköt poissa, eikä oikein voi tehdä mitään vai siitä, että aika ajoin jokaisella on arjessaan tai töissään vastoinkäymisiä, joista selviytymistä helpottaa kummasti toisten samassa tilanteessa olevien tuki -joka tapauksessa tämä ajan riittävyys toisille ihmisille tuntuu mukavalta!
Laitoimme blogiimme kuvagallerian, jonne lisäsimme ja tulemme lisäämään kuvia pikku reissuiltamme Kathmandun laaksossa sekä kauempana maaseudulla. Uusimmat kuvat on otettu päiväretkeltämme läheiseen Bhaktapurin vanhaan kaupunkiin (vanha kuningaskunta). Bhaktapurin piti olla autoton alue, mutta pettymykseksemme siellä kaahasi moottoripyöriä ja autoja lähes samaan malliin kuin muuallakin. Onneksi pieniä, rauhallisia katuja ja kujia paikasta vielä löytyi ja elämänmeno tuntui kulkevaan siellä samaan tahtiin kuin se on kulkenut viimeiset 1000 vuotta. Lähes joka talossa oli joko puunkaiverrus-, kuparityö-, kankaankudonta-, maalaus-, tai ruokatarpeiden kuivatuspaja ja kaduilla juoksentelivat possut, kanat sekä vesipuhvelit. Eräs ominainen piirre olivat myös vanhat temppelit ja kokoontumispaikat, jonne yhteisön vanhukset kokoontuvat vaihtamaan kuulumisia ja seuraamaan kadun tapahtumia päiväsaikaan.
Katsellessamme omia kuviamme yllätyimme siitä, kuinka rauhalliselta ja idylliseltä maailma niissä näyttää; kuvattu ja koettu maailma tuntuvat niin eri asioilta! Kun äänet ja hajut otetaan kuvista pois, jää puolet kokemuksesta pois (ja tässä tapauksessa se puolikas on yleensä niitä negatiivisia asioita kuten poltettavan muovin tai mädäntyvien roskien haju, pakokaasu tai sireenien lailla ulvovan liikenteen melu). Pitänee siis itsekin muistaa katsella näitä kuvia ja yrittää irtautua ympärillä olevasta kaaoksesta -ja olla tyytyväinen elämän yksinkertaisiin perusasioihin =)
Alla John Naishin kirjasta otettu, sanskritista käännetty ikivanha runo. Naishin mukaan se tarjoaa vastamyrkkyä sisäänrakennetulle, aikaa tuhlaavalle ajatusmallillemme, jonka mukaan eilinen ei ollut kovin kummoinen, tämä päivä on vähän parempi, mutta huominen (aina huominen) on taatusti upea:
”Luota tähän päivään
Se on täynnä elämää, täyttä elämää
Sillä eilinen on enää pelkkä uni ja huominen on vasta haave
Mutta tämä päivä, kun elät sen hyvin, silaa kaikkien eilisten
unet tyytyväisyydellä ja kaikkien huomisten haaveet toivolla”
tai ”miksi työssä pitäisi itse yrittää ja yrittää saada juttuja läpi kun tuntuu, että on seinä vastassa ja kun ei ketään voi pakottaa ottamaan apua vastaan”. Sopeutumista hankaloittanee sekin, että kävimme Suomessa joulun vietossa ja tuntuu kuin olisimme palanneet planeetta Suomesta planeetta Nepaliin: niin kaukana nämä kaksi maata ovat tosistaan! Oli ihanaa nauttia perheenjäsenten seurasta, käydä saunassa, nauttia vesijohtoveden juomisesta (suihkussakaan ei haitannut, jos vettä meni suuhun) 
