maaliskuu 2011

Terveiset People Treen perustajalta Safia Minneyltä ja Intian puuvillan viljelijöiltä!

03.25.2011 - Heidi

People Tree -merkki täytti tänä keväänä 20 vuotta ja vaikka yritys onkin kasvanut alkuajoistaan aika roimasti, edelleen merkin perustaja, Safia Minney (ja hänen suunnittelutiiminsä) vierailee itse säännöllisesti vaatteiden valmistajien luona ja kerää tietoa Reilun kaupan ja luomuviljelyn merkityksestä People Treen vaatteita valmistaville ihmisille. Viimeisimmän matkansa Safia teki Intiaan ja vieraili mm. syrjäisillä seuduilla Intian ja Pakistanin rajalla Agrocellin puuvillan viljelijöiden luona. Näiden viljelijöiden Reilun kaupan luomupuuvillasta on myös meillä myynnissä olevat People Treen trikoovaatteet tehty. Itse vierailimme Gujaratin viljelijöiden luona pari vuotta sitten ja toivomme pääsevämme uudelle tuottajamatkalle heidän luokseen mahdollisimman pian. Kun pääsee omin silmin näkemään ne realiteetit, minkä kanssa syrjäisillä seuduilla asuvat kehitysmaiden tuottajat kamppailevat ja toisaalta, mitä etuja Reilun kaupan järjestelmästä on niin monille ihmisille, saa perspektiiviä myös sille ajoittaiselle kritiikille, jota Reilun kaupan järjestelmä tai luomutuotanto ovat osakseen saaneet.

Gujaratin puuvillanviljelijöitä ja People Treen perustaja Safia Minney

Gujaratin puuvillanviljelijöitä ja People Treen perustaja Safia Minney

Rappan alueella Gujaratin osavaltiossa on 1005 Agrocel-viljelijää, joista kaikki kuuluvat Reilun kaupan järjestelmään ja lisäksi 672:n viljelijän puuvilla on samaan aikaan myös luomusertifioitua. Vuoden 2009-2010 aikana Rappan viljelijöille maksettu Reilun kaupan lisä oli yli 76 000 euroa ja luomulisät olivat 23 000 euroa -näistä lisistä ovat eri kylät mm. parantaneet kaivoja ja lampia, jotka ovat ainoa juoma- ja pesuveden lähde tuhansille ihmisille tällä alueella. Reilun kaupan lisät ovat myös auttaneet naisia perustamaan oma-apuryhmiä, joiden kautta jokainen nainen on voinut avata oman pankkitilin ja aloittaa säästämisen. Ryhmissä naiset ovat oppineet ”taloudellista lukutaitoa” eli talouden suunnittelua sekä säästämistä ja saaneet näin lisää itsemääräämisoikeutta asioihinsa. Agrocellin edustajat kertovat, että näillä syrjäseuduilla naiset eivät normaalisti ole paljoa kontaktissa perheen ulkopuolisiin ihmisiin ja siksi naisten ryhmillä onkin niin suuri merkitys. Kesäaikaan kun naisilla on enemmän vapaata, he saavat myös luku- ja kirjoitustaito-opetusta 2-3 tuntia päivässä ja lisäksi heille opetetaan terveysasioita sekä kuinka parantaa puuvillan laatua mm. hyvän kompostin avulla. Agrocellin kautta viljelijät pääsevät myös ajoittain maanviljelys- ja käsityötapahtumiin. Viljelijät ovat kertoneet, että ennen Agrocelliin liittymistä he tunsivat itsensä todella eristäytyneiksi, mutta enää tilanne ei ole sama.

Viljelijöitä perheineen

Viljelijöitä perheineen

Aiemmin Länsi-Intian viljelijöiden piti matkustaa vähintään päivä viedäkseen puuvillansa markkinoille ja heidän oli todella hankalaa neuvotella raaka-aineelleen hyvää hintaa. Siksi Agrocellin neuvoja Sailash Patel sanookin, että on todella tärkeää saada viljelijät järjestäytymään ryhmiksi ja antaa heille teknistä tietoa kuten myös tarjota hyvälaatuisia siemeniä kohtuuhintaan -nämä kaikki ovat Agrocellin perustehtäviä. Yksi naisviljelijöistä, Amrut Charda, sanookin että Agrocellin tarjoamat siemenet ovat hyvälaatuisia, luomua ja GMO-vapaita -ja kaiken lisäksi viljelijät saavat niitä murto-osalla normaalista hinnasta. ”Ennen maksoimme siemenistä 900 rupiaa kilolta, nyt saamme saman määrän 30 rupialla Agrocellilta”.

Viljelijä Amrut Charda

Viljelijä Amrut Charda

Safia sai yhden toiveen Länsi-Intian viljelijöiltä -he haluaisivat rakentaa vedenottopisteitä lähemmäksi taloja, jotta naiset ja tytöt säästyisivät pitkiltä vedenhakumatkoilta. Nykyisin lähes kaikki alueen lapset aloittavat koulun 5-vuotiaina -tytöt jatkavat sitä 16-vuotiaiksi ja pojat 18-vuotiaiksi. Pojilla on edelleen tyttöjä paljon paremmat mahdollisuudet päästä jatkokoulutukseen, koska tyttöjä ei mielellään lähetetä pitkien matkojen päähän opiskelemaan. Tasa-arvo on yksi Reilun kaupan periaatteista ja tyttöjen ja naisten aseman parantaminen kuuluu myös People Treen tavoitteisiin. People Treen edustajat aikovat vierailla kylissä säännöllisesti nähdäkseen muutosten tapahtuvan ja tukeakseen kyliä eritoten tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamisessa.

Giddya Nagar-kylän lapsia

Giddya Nagar-kylän lapsia

Kaikki kuvat copyright: People Tree.

Tiruppurista kuuluu kummia

03.05.2011 - Heidi

Tamil Nadun osavaltiossa, Intian eteläkärjessä sijaitsee kaupunki nimeltä Tiruppur. Tiruppuria on joskus nimitetty maailman t-paitakeskukseksi siellä olevan tekstiiliteollisuuden vuoksi. Tekstiilituotanto on alueen sielu ja se on pystynyt tarjoamaan töitä miljoonille intialaisille eri puolilta maata. Kaupungin menestyksellä on myös toiset kasvot ja Tirupur pääsikin pari vuotta sitten Suomessakin esitettyyn, tekstiiliteollisuuden epäkohtia esitellesseen dokumenttiin. Tiruppurin halki nimittäin virtaa Noyyal-joki, jonka veden on sanottu vaihtavan väriä sen mukaan, mikä sattuu olemaan kunkin sesongin muotiväri. Vierailin itse Tiruppurissa vuonna 2006 ollessani Maailmankauppojen tuottajamatkalla tehtävänäni arvioida Reilun kaupan pientuotannon ympäristöseikkoja (eräs saippuoita käsin valmistava tuottajayhteisö sijaitsee Tiruppurin ulkopuolella). Huomioni kiinnittyi jo tuolloin paikallisissa sanomalehdissä olleisiin juttuihin Noyyal-joesta ja sen huonosta kunnosta (otin jutut talteen digikamerallani, mutten harmikseni löytänyt niitä tähän saumaan koneeni uumenista).

Tiruppur, Tamil Nadu, India

5 vuotta on siis kulunut ja nyt asialle on todellakin tehty jotain; Madraksen korkein oikeus nimittäin päätti sulkea kertaheitolla kaikki Tiruppurin värjäämöt ja tekstiilinkäsittely-yksiköt helmikuun alusta alkaen! Varmistaakseen, etteivät tehtaat voi toimia, oikeus määräsi myös katkaisemaan sähkönjakelun tehtaille. Intialaisille 5 vuoden reaktioaika tällaisissa asioissa lienee normaalia, mutta päätöksen jyrkkyys on nostattanut vastalauseita, etenkin tehtaanomistajien ja useiden liittojensa keskuudessa; nyt pelätään että koko Tirupur lamaantuu päätöksen vuoksi. Tehtaiden sulkeminen vaikuttaa parhaimmillaan 50 000 työntekijän elantoon (jos perheenjäsenet lasketaan mukaan, on vaikutus aikamoinen), tuottaahan Tirupur viidenneksen Intian vientitekstiileistä. Taloudellisten menetysten arvioidaan olevan 500 000 000 rupiaa eli kahdeksisen miljoonaa euroa päivässä. Erityisen pahana Intian vientitekstiilien liitossa pidetään sitä, että vain pari kuukautta sitten puuvillan ja puuvillalangan hinta nousi maailmalla useita kymmeniä prosentteja ja muutenkin alalla on kärsitty raaka-ainepulasta ja nyt heti perään seurasi taas uusi kriisi. Tekstiilialan vastapuolella, jos näin voi sanoa, ovat alueen maanviljelijät, joiden mukaan vettä ei voi käyttää viljelysten kasteluun sen ollessa niin pahasti saastunutta. Lisäksi vedentarve on noussut muutenkin, onhan kaupungin väkiluku kasvanut nopeasti sinne tekstiilialan perässä saapuneiden siirtotyöläisten vuoksi.

Vesi on elämän lähde ja rajallisia vesivarantoja tulisi suojella -erityisesti kehitysmaissa*, joihin länsimaiden kulutukseen vastaava teollisuus on siirtynyt ja joka on saanut hyvin pitkään saastuttaa ympäristöä aika vapaasti. Huomattavaa tässä oikeuden päätöksessä on kuitenkin se, että hallitus sulki kaikki tehtaat kerralla -joukossa on siis myös tehtaita, joilla on jo käytössään uudenaikaisimmat jätevesienpuhdistus- ja kemikaalien talteenottomenetelmät ja joista osalla on jopa kansainväliset standardit täyttävä luomusertifikaatti! Nyt jokaisen tehtaan täytyy erikseen hakea uutta toimintalupaa hallituksen asettamalta tarkastuslautakunnalta ja todistaa, että heidän tehtaansa ei päästä yhtään päästöjä vesistöön (päätös sisältää nollatoleranssin minkäänlaisista nestemäisistä päästöistä vesiin). Niiltäkin, joilla asiat ovat kunnossa, menee siis ennalta määrittelemätön aika tähän prosessiin ja intialaisen byrokratian tuntien se ei välttämättä käy käden käänteessä -erityisesti jos lupamenettely ja sen proseduurit ovat vasta kehitteillä…

Noyyal-joen suojelu ja kiistely asiasta alkoi itse asiassa jo vuonna 2006, jolloin oikeus määräsi saastuttajat maksamaan sakkoja siltä ajalta kun päästöjä vielä tulisi, tehtaiden pyrkiessä lopulta päästöttömään tuotantoon heinäkuuhun 2007 mennessä. Hallituksen virkamiehet eivät kuitenkaan suorittaneet välitarkastuksia ja toiminta jatkui entiseen tapaan, useiden tehtaiden jopa laajentaessa toimintaansa. Kun mikään ei ilmisesti tuntunut auttavan, vihellettiin peli nyt kerralla poikki. Tehtailijoiden liiton puheenjohtaja sanoo, että tehtaissa on jo käytössä vesienkäsittelyjärjestelmiä, mutta koska teknologia on niin uutta ja se täytyy tuoda Intiaan ulkomailta, täydelliselle nollapäästötasolle ei ole vielä päästy. Toki joukossa on luultavasti myös tehtaita, joilla näitä järjestelmiä ei ole ollenkaan… Kun näin äkillistä muutosta ajattelee tehtaanomistajan näkökulmasta, on selvää että päätös aiheuttaa hankaluuksia ja tilanteen pitkittyessä myös tehtaista palkkansa saavat työntekijät perheineen saavat kärsiä. Tirupurin talous on varmasti myös kokonaisuudessan niin riippuvainen tekstiilituotannosta, että ”lakon” vaikutukset heijastuvat koko kaupunkiin. Ei voi kuin toivoa, että tehtaat saadan kuntoon, toisaalta pahoin saastuneen ympäristön, toisaalta tehtaista riippuvaisten ihmistenkin vuoksi.

Toisaalta, en tiedä onko ihan reilua, jos vastuun lisääntyvistä kustannuksista eli puhdistuslaitteiston hankinnasta joutuvat kantamaan intialaiset tehtaanomistajat yksin. Isot ulkomaiset ostajat (joukossa useita meillä Suomessakin tuttuja muoti- ja urheiluvaatemerkkejä)  ovat vaatineet halpoja tuotteita ja tehneet jättimäisiä voittoja vuosien ajan, ilmeisesti kiinnittämättä mitään huomiota ympäristön pilaantumiseen. Kaikkihan me tiedämme, että pelkän hinnan tuijottaminen ei ainakaan kannusta suurten, ympäristön hyväksi tehtävien hankintojen tekoon. Jos siis ostajat eivät ole valmiita satsaamaan ympäristötekoihin tai eivät vaadi niitä, miksipä sen tekisi oma-aloitteisesti yksittäinen tehtaanomistajakaan? (Ihannemaailmassa näin tietenkin olisi, onhan se ympäristö kuitenkin myös tehtaanomistajankin oma ympäristö, mutta valitettavasti tässä kapitalistisessa maailmassamme  vain on niin, että yleensä ympäristö tulee arvojärjestyksessä viimeisenä ja sen eteen tehdään satsauksia vain jos on pakko tai jos siitä seuraa selkeästi mitattavia taloudellisia hyötyjä.) Olisi siis vähintäänkin kohtuullista jos kustannuksia jollain tapaa jaettaisiin tai ostajat osallistuisivat niihin, ovathan he hyötyneet halvoista vaatteista ja aiheuttaneet osaltaan koko alueen vesistöjen saastumisen käytökelvottomiksi. Jäämme seuraamaan tilanteen kehitystä -toivottavasti seuraavien uutisten kuulemiseen ei mene uutta viittä vuotta!

* Lisähuomautuksena mainittakoon, että Tiruppurin laitamilla asuvilla ihmisillä ei tietenkään ole käytössään vesijohtoverkostoa ja kaupunki jakaa esim. slummien asukkaille tankkiautolla juomakelpoista vettä 6 sankollista/viikko/perhe. Lopun tarvitsemansa veden ihmisten pitää ostaa, mutta millä ostaa, jos ei ole rahaa tai jos ainoat roposet menevät ruokaan? Pärjäisitkö sinä/koko perheesi alle sankollisella vettä päivässä? …Minä en. Tämä vain yhtenä esimerkkinä siitä, kuinka arvokas ja usein harvinainen lahja puhdas vesi on.

Sielläkin, missä on juoksevaa vettä, saatetaan sitä säännöstellä hyvinkin tiukasti. Lähde: www.agissonsensemble.org

Sielläkin, missä on juoksevaa vettä, saatetaan sitä säännöstellä hyvinkin tiukasti (kuva: www.agissonsensemble.org)