syyskuu 2010

Safia Minney ja Emma Watson Bangladeshissa

09.26.2010 - Antti

People Treen perustaja Safia Minney sekä näyttelijätär Emma Watson vierailulla People Treen tuottajien luona Bangladeshissa.

Stacey ja Nepalin lapsityöläiset

09.23.2010 - Heidi

Nepalista on tullut viimeaikoina paljon juttua tv:stä…toisaalta itsekin varmaan huomioin nämä jutut niin herkästi, koska taidan elää vielä puoliksi siellä :) Nepalissa asuessa tiedosti kaikki ne ongelmat, joita tässäkin dokumentissa käsitellään; äärimmäisen köyhyyden, kaduilla tai työorjina elävät lapset, vanhempien huono koulutus ja tietotaso, sukupuolten välinen epätasa-arvo… Koska monet näistä asioista ovat juurtuneet yhteiskuntaan ja arkielämään niin petollisen huomaamattomasti ja tämänkaltaisia asioita voidaan yleensäkin muuttaa aika hitaasti, oli itsekin pakko tietyin osin kovettaa itsensä ja myöntää, etten voi auttaa kaikkia tuntemiani köyhiä tai muuten huono-osaisia ihmisiä (ja heitä oli aika monta). Toivoa silti on, sillä Nepalissakin toimii monia järjestöjä (kuten dokumentissa mainittu C-Wish ((ei Seawish, kuten nimi oli ”suomennettu”)), jotka pelastavat lapsia huonoista oloista ja kampanjoivat lasten oikeuksista mm. lasten vanhemmille. Muutos on käynnissä, vaikkakin hitaasti ja siihen tarvitaan rohkeita ihmisiä, jotka kyseenalaistavat vallitsevat käytännöt ja tekevät töitä murtaakseen ne.

Tämä dokumentti muistutti jälleen kerran myös siitä, miksi esim. Reilua kauppaa tarvitaan ja mitä kehitysmaiden yksittäisille ihmisille merkitsevät ne oikeudet, joita Reilun kaupan järjestelmäkin pyrkii edistämään. Vaikka koko maailmaa ei voikaan muuttaa kerralla, on ajateltava että yksikin ihminen merkitsee ja että pienetkin teot merkitsevät -täysi luovuttaminen tai välinpitämättömyyshän kun veisi pohjan koko ihmisyydeltä ja elämältä yleensäkin. Näin minä ainakin olen jo vuosia perustellut itselleni elämässäni tekemät ympäristöön tai kehitysmaihin liittyvät ratkaisut; miksi biojätteet pitää kierrättää, miksi kehitysyhteistyö on kannatettava asia, miksi oma ahteri pitäisi raahata paikasta toiseen mieluiten kävellen tai pyörällä… Jos luovuttaa ennen kuin on yrittänytkään, niin mitä mieltä on missään?

Kamalan helppoa on vedota omiin kiireisiin, siihen ettei apu kuitenkaan mene perille tai siihen, ettei yksi ihminen voi vaikuttaa ympäristön tilaan… Monesti minulta on myös joku kysynyt, miksi pitää lähteä merta edemmäs kalaan kun autettavia on täällä Suomessakin. Mielestäni on kuitenkin hullua ajatella että mukanaelämisen taito tai empatia voisi koskea vain yhtä ihmisryhmää tai aluetta -että jos edistää katulapsiprojektia Intiassa, ei voi tehdä nuorisotyötä Suomessa tai kantaa tarvittaessa naapurin mummon kauppakassia..! Nämä eivät ole toisilleen vastakkaisia asioita, toisin kuin kaikenmaailman populistit meille uskottelevat. Olisi ihan naurettava ajatus, että Suomen heikompiosaisten lasten tai vanhusten asiat saataisiin kerralla kuntoon jos unohdetaan kehitysmaiden ongelmat tai kaikki muut ihmiset konsanaan. En tiedä, miksi juttu luiskahti tähän suuntaan -minun piti vain postata tänne tuo dokumentin linkki. Ehkäpä viime kuukausien ja viikkojen keskustelu kehitysyhteistyön tasosta, maahanmuuttovastaisuudesta ja Ruotsin vaaleista on kytenyt mielessäni jossain alitajunnassa…

Mutta asiaan:

Ohjelmassa matkataan Nepaliin tutustumaan paikallisiin
vaatetehtaisiin, joissa kymmenvuotiaat lapset työskentelevät pienellä palkalla lähes kellon ympäri, sekä tyttöihin, joiden omat vanhemmat ovat myyneet heidät kotiapulaisiksi varakkaisiin perheisiin.

Koko jakson voit katsoa Ruutu.fi-palvelusta.

http://www.ruutu.fi/video?vt=video_episode&vid=269955

Kehitysyhteistyötä Nepalissa – ulkosuomalaisen tarina.

09.17.2010 - Antti

Karmashopille tuttuja kasvoja sekä maisemia näkyi eilen TV:ssä.

Kirsti Kirjavainen on työskennellyt kehitystyöntekijänä Nepalissa jo yli 30 vuotta. Lähellä Kirstin sydäntä ovat olleet naiset ja lapset, viime aikoina myös sokeat ja vammaiset. Ohjelman voi katsoa YLE Areenalta.  Suosittelemme!

Vaatetuotanto valloillaan Vietnamissa – kuka takaa työolot?

09.16.2010 - Antti

Allaoleva juttu on julkaistu Ulkoministeriön Global.Finland.fi-sivustolla.

——————

Vietnam on kehittyvä maa, jossa vaatetus- ja tekstiiliteollisuus on yksi talouden kivijaloista. Kasvun kääntöpuolena on tehdastyöläisten huonot työolot ja riittämättömät palkat.

Vaateteollisuus on kasvanut Vietnamissa kuluneella vuosikymmenellä hurjaa vauhtia. Suomen Vietnamin suurlähetystössä työskentelevän ulkoasiainsihteeri Elina Poikosen mukaan vuonna 2001 tekstiili- ja vaatetusteollisuuden viennin arvo oli 2 miljardia Yhdysvaltain dollaria, mutta kuluvan vuoden ennusteissa mennään jo 10,5 miljardiin.

Quoc Tuan -vaatetehdas, Ho Chi Minh, Vietnam. Kuva: Irene LeinoQuoc Tuan -vaatetehdas, Ho Chi Minh, Vietnam. Kuva: Irene Leino

Aasian vaatetehtaissa työolot ovat usein kovia ja palkat riittämättömiä. Bangladeshissa vaatetyöläiset taistelivat kuluneena kesänä itselleen minimipalkan, mutta Vietnamissa kasvu ei ole kuitenkaan heijastunut työoloihin.

”Työntekijöiden aseman parantaminen on Vietnamissa haasteellista sekä talouden rakenteiden että poliittiseen järjestelmän vuoksi”, Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK:n elinkeinopoliittinen asiantuntija Pekka Ristelä sanoo.

”Työntekijät ovat useimmiten maan sisäisiä siirtolaisia, jotka tulevat tehtaisiin ansaitsemaan rahaa kovalla työnteolla. Kun tähän lisätään köyhyys ja sosiaaliturvan puute, työntekijöiden oikeudet jäävät hyvin rajallisiksi. Vietnamin poliittinen järjestelmä puolestaan rajoittaa työntekijöiden vapaata järjestäytymistä ja vaikeuttaa siten kollektiivista edunvalvontaa.”

Halpatuotanto pärjää parhaiten

Vietnamin tekstiili- ja vaatetusteollisuuden yli 2 miljoonasta työntekijästä suurin osa on matalasti koulutettuja naisia.

”Rohkeus vaatia asiallisia työoloja ei ole kovin helppoa, jos tietoa omista oikeuksista ei ole, tai vaihtoehtoisia työpaikkoja ei lähialueella satu olemaan”, Elina Poikonen toteaa.

Quoc Tuan -vaatetehdas, Ho Chi Minh, Vietnam. Kuva: Irene LeinoQuoc Tuan -vaatetehdas, Ho Chi Minh, Vietnam. Kuva: Irene Leino

Myös työturvallisuus on monesti puutteellista. Esimerkiksi väriaineiden vaarallisuudesta ei aina olla tietoisia.

Väkirikkaassa maassa uusia tulijoita tehtaisiin kuitenkin riittää ja koneet käyvät kuumana. Taloustaantumakin on kääntynyt Vietnamissa jo kasvuksi, vaikka viime vuonna jotkut vaatetehtaat vähensivät väkeään ja tuotantoaan, Poikonen kertoo.

”Taantuman aikana parhaiten vaikuttivat pärjäävän halpatekstiilit. Kalliimmat tekstiilituotteet supistuivat voimakkaammin.”

Halpatekstiilien osuus Vietnamin tekstiiliviennistä on 75 prosenttia.

Lama vaikutti osaltaan myös työläisten oikeuksien medianäkyvyyteen. ”Ennen taantumaa lehdissä näkyi usein uutisia tehtailla tapahtuneista lakoista ja työnseisauksista. Vuoden 2009 aikana tällaiset uutiset vähenivät ja tilalle tulivat uutiset lakkautuksista ja tuotannonsupistuksista”, Poikonen sanoo.

Kaiken kaikkiaan työoloista, minimipalkasta ja teollisuuden ympäristövaikutuksista keskustellaan Vietnamissa hänen mukaansa kuitenkin yhä enemmän.

Kehityshankkeilla parannuksia työoloihin

Tekstiiliteollisuuden työoloihin on kiinnitetty huomiota myös Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskus SASKissa. Vuosina 2006–2009 se toteutti Vietnamissa Suomen ulkoministeriön rahoittaman kehitysyhteistyöhankkeen yhdessä paikallisten toimijoiden kanssa.

Pilottihankkeen lähtökohtana oli BSCI-järjestelmä (Business Social Compliance Initiative), eli eurooppalaisten kauppaketjujen kehittämä laadunvalvonnan malli, jonka tähtää sosiaalisesti ja eettisesti hyväksyttäviin tuotanto-oloihin. BSCI luokittelee Vietnamin riskimaaksi, jonka tuotanto-oloista ei ole varmuutta.

Quoc Tuan -vaatetehdas, Ho Chi Minh, Vietnam. Kuva: Irene LeinoQuoc Tuan -vaatetehdas, Ho Chi Minh, Vietnam. Kuva: Irene Leino

Suomalaisista yrityksistä SASKin pilottiprojektiin osallistuivat Kesko, Tuko ja Stockmann. Vietnamista hankkeessa oli mukana niiden tavarantoimittajia. Paikallisten tehtaiden henkilöstölle ja johdolle järjestettiin perehdyttämisohjelma, jossa lisättiin myös työntekijöiden tietoisuutta oikeuksistaan.

Hanke toi parannuksia esimerkiksi työturvallisuuteen, valaistukseen, tuuletukseen, ravitsemukseen, vesiautomaatteihin ja saniteettitiloihin.

”On vaikea arvioida, kuinka suuria pysyviä muutoksia yhdellä hankkeella saa aikaan, mutta olimme mukana viemässä asioita oikeaan, työntekijöiden asemaa vahvistavaan suuntaan. Ulkopuolelta voi antaa tukea, mutta viime kädessä kestävä muutos perustuu jokaisen maan ja työpaikan työntekijöiden omaan aktiivisuuteen”, Pekka Ristelä toteaa.

Alkuperämerkinnöillä helpotetaan kuluttajien valintoja

Vaatteiden tuotanto-olojen takeeksi on jo olemassa monenlaisia standardeja. SASKin pilottihankkeeseen valittiin BSCI, koska tiukempaan standardiin olisi ollut vaikea löytää Vietnamista yhteistyökumppaneita.

Pekka Ristelän mukaan BSCI:n etu on sen tunnettuus: laaja käyttö vähentää yrityskohtaisten standardien viidakkoa ja helpottaa siten sekä kuluttajien että tavarantoimittajien valintoja.

Quoc Tuan -vaatetehdas, Ho Chi Minh, Vietnam. Kuva: Irene LeinoQuoc Tuan -vaatetehdas, Ho Chi Minh, Vietnam. Kuva: Irene Leino

Kansainvälisen vastuullista vaatetuotantoa edistävän Puhtaat vaatteet -verkoston mukaan BSCI ei kuitenkaan ole juuri sen parempi kuin yritysten omat standardit, koska ulkopuolinen taho – ammattiyhdistysliike tai kansalaisjärjestö – ei ole valvonnassa mukana takuumiehenä.

”BSCI on yritysvetoinen. Sosiaalisten vastuujärjestelmien päämääränä tulisi olla työntekijöiden oikeuksien suojeleminen, joten työntekijöillä pitäisi olla vahva ääni järjestelmässä”, Suomen Puhtaat vaatteet -koordinaattori Lotta Staffans sanoo.

Verkostoja, joissa liitoilla ja järjestöillä on vahva rooli, ovat esimerkiksi Social Accountability International, Fair Labor Association ja Ethical Trading Initiative.

Lotta Staffansin mukaan myös länsimaiden kuluttajiin vaikuttaminen on tärkeää.

”Ihmisiä selvästi kiinnostaa tietää vaatetuotannosta ja vaatteiden alkuperästä enemmän. Yrityksillä on vastuu tehdä tiedon saamisesta mahdollisimman helppoa. Lisäksi heillä on vastuu siitä, että työntekijöillä on reilut työolot. Myös lainsäätäjien pitäisi puuttua tähän”, Staffans painottaa.

Lauri Alaviitala / maailma.net

Viimeisimpiä tapahtumia Nepalissa

09.01.2010 - Heidi

Noniin… Anteeksipyyntöni, ettei blogiamme ole päivitetty vähään aikaan! Voi sanoa, että vaikka koko vuosi Nepalissa meni nopeasti, 2 viimeistä kuukautta siellä olivat uskomattoman kiireisiä. Oli syrjäseutujen tuottajille järjestettäviä koulutuksia, strategioiden kirjoittamista YK:n kehitysohjelmalle, Suomesta kutsumieni vapaaehtoisten vastaanottamista ja eri paikoissa, myös Reilun kaupan järjestöjen luona, kiertelyä, sekä tietenkin Plan-kummilapsen luona vierailu, asunnon pakkaaminen ja muutto Suomeen, huh. Kuukausi Suomessa on vaatinut totuttelua, mutta muutenkin voisin sanoa, että olen ollut jotenkin ihan ”kohmeessa”… kirjaimellisesti sen vuoksi, että kämpässämme olleen putkiremontin jäljiltä lämpötila on edelleen 16 asteessa, mutta myös blogikirjoittelun suhteen -kuinka ja miten alkaa kuvata niitä asioita, mitä reissullamme koimme ja sitä, kuinka suuresti elämä Suomessa ja Nepalissa erosi toisistaan. Näitä asioita pitää tässä itsekin sulatella, ennen kuin niistä osaa kertoa muille :)

Eräs lämmin muisto viimeisistä käsityöläisille annetuista koulutuksista liittyy Pokharaan ja siellä turistialueella pientä kauppaa pitäviin Suntiin ja Buddhiin. He ovat Länsi-Nepalin kylistä kotoisin oleva nuori pariskunta, jotka pääsivät työprojektini yrittäjäkoulutuksiin ja sitä kautta perustivat mm. nokkoslaukkuja myyvän kaupan ja työllistivät vähäosaisia ompelijoita yritykseensä. Vedimme kesä-heinäkuussa laatu- ja ompelukoulutuksia suomalaisten vapaaehtoisten, Iidan ja Teijan kanssa ja yhteen koulutuksista osallistui muiden pienyrittäjien lisäksi Sunti ja Buddhi ompelijoineen (tästä koulutuksesta taisimme kirjoittimmekin jo aiemmin).

Olemme viettäneet aikaa Suntin ja Buddhin kanssa pitkin Nepalin vuottamme ja yrittäneet auttaa tätä hyväsydämistä paria yrityksen pidossa ja tuotteiden kehittämisessä. Nyt pidemmän koulutuksen aikana ja sen jälkeen meillä oli mahdollisuus tutustua paremmin ompelijoihin ja kysellä heiltä heidän elämästään. Tiesimme jo aiemmin, että ompelijat ovat vaatimattomista taustoista ja että koska heillä oli tällainen ammattitaito, he olivat perheidensä pääelättäjiä -vanhempi Hari oman vaimonsa ja lastensa, mutta myös nuoremmat Jon ja Laksman omien sisarustensa ja vanhempiensa. Kuulimme, että nuori ompelija Laksman oli itse asiassa kaukaa Itä-Nepalista ja tullut Pokharan alueelle töiden perässä. Koska nuorella miehellä ei ollut kotia, räätäli Hari oli majoittanut ystävänsä kotiinsa. Hari asuu perheineen kuitenkin lähes 2 tunnin kävelymatkan päässä ompelupajalta, joten molemmat ompelijat lähtivät aamuvarhaisella kävelemään töihin, tekivät pitkän työpäivän ja kävelivät illan pimetessä takaisin. Tämä ei kuulostanut kovin hyvältä ja aloimme miettimään, voisimmeko kenties auttaa heitä tilanteessa jotenkin. Olimme myös aiemmin kuulleet, kuinka Laksmanin perhe oli hankalassa tilanteessa, koska hänen isänsä oli halvaantunut vain vähän aikaa sitten. Monesti kehitysmaissa sairastuminen tarkoittaa ongelmia koko perheelle; sairaalalaskua tai lääkkeitä ei ole varaa maksaa ilman velanottoa, velan vuoksi perheiden lapset joutuvat jäämään pois koulusta ja menemään töihin, pahimmissa tapauksissa perheiden lapset myydään pakkotyöhön tai kotiapulaisiksi jne. jotta velat saadaan kuitattua. Pieni sattuma saattaa siis heilauttaa kokonaisten perheiden ja jopa sukupolvien elämän. Joka tapauksessa Laksmaninkin tapauksessa entistä suurempi vastuu perheestä lankesi hänelle ja usean tunnin kävely töihin ja takaisin ei ainakaan helpottanut työntekoa.

Päätimme selvittää mitä polkupyörä Nepalissa maksaa ja mistä edes voisimme ostaa sellaisen? Mietimme myös, että olisi ikävää ostaa pyörä vain yhdelle ompelijoista ja jättää muut huomioimatta, vaikka kaikki yhdessä samaa työtä tekevätkin. Kysyimme myös paikallista mielipidettä pyörien oston sopivuudesta etukäteen Suntilta ja Budhilta, koska halusimme välttää tilanteen, jossa ”länkkärit” vain tulevat ja ostavat jotain ja saavat kaiken näyttämään liian helpolta ja itsestäänselvältä… He olivat kuitenkin sitä mieltä, että pyörien osto taatusti helpottaa ompelijoiden arkielämää ja kenties se myös motivoi heitä entistä laadukkaampaan työhön -se kun oli ollut lähes kaikkien vierailujemme ja nyt tämän viimeisen koulutuksenkin pääaihe. Kierreltyämme hieman Pokharan katuja löysimme muutaman polkupyöräkaupan ja pienten neuvottelujen sekä asennustöiden jälkeen lava-automme kyydissä oli kolme intialaista polkupyörää. Kallistuimme vaihteettomien pyörien hankintaan siksi, että tällöin pyörässä olisi vähemmän hajoavia osia ja niiden korjaamiseen ei menisi rahaa.

Räätälit olivat hieman yllättyneitä kun pyysimme heitä keskeyttämään päivän työt ja tulemaan ulos hetkeksi. Pihalla odotti kolme uutuuttaan kiiltävää polkupyörää ja sanoimme, että kiitoksena hyvästä työstä halusimme palkita heidät tällä tavalla. Kerroimme, että tämä on tällainen ainutkertainen lahjoitus ja painotimme myös, että polkupyörillä ei saa kaahailla ja että heidän on pidettävä niistä hyvää huolta! :) Nyt siis Pokharan kaduilla kulkee kolme iloisempaa räätäliä; Hari, Laksman ja Jon. Toivottavasti ompelun laatu hyvänä jatkossakin ja tätä kautta räätäleiden työt kasvaisivat ja välillisesti myös kankaita kutovat pienyrittäjät hyötyisivät heidän työstään. Vaikka olo on oikeastaan todella haikea kun ajattelee ainakin tällä haavaa taakse jääneitä Nepalin ystäviä  ja puuhia, olemme toiveikkaina, että välimatkasta huolimatta voimme edelleen jatkaa projektin tukemista ja yhteydenpitoa näihin ihmisiin.

Polkupyörien uudet omistajat vasemmalta oikealle; Hari, Laxman ja Joni.

Polkupyörien uudet omistajat vasemmalta oikealle; Hari, Laksman ja Jon.