Kävimme eilen kuuntelemassa Social Science Baha-luentosarjan luennon: ”Landscape Change and Life History, jonka piti amerikkalainen maantieteen professori David Zurick. Hän on tutkinut jo kolmatta kymmentä vuotta luonnontilan ja maankäytön/maiseman muutosta Tiibetissä, Bhutanissa ja Nepalissa. Teknisempien välineiden ja satelliittikuvien yms. käytöstä hän oli siirtynyt ihan maan tasalta otettujen valokuvien käyttöön ja nyt Nepalissa hän oli päässyt käsiksi 100 vuotta vanhoihin, kuninkaallisen perheen valokuva-arkistoihin. Sieltä hän siis valitsi vanhoja kuvia eri puolilta Kathmandua ja on mennyt juuri noihin samoihin paikkoihin ottamaan uudet kuvat. Kun nämä kaksi kuvaa -50 tai 100 vuotta vanha laitetaan rinnakkain nykymaisemaa kuvaavan kuvan kanssa, ei kenellekään jää epäselväksi täällä tapahtuneen ja edelleen tapahtuvan muutoksen nopeus.
Ympäristön, mutta myös Kathmandun asukkaiden, kannalta suurimpia muutoksia ovat mm. Liikenteen ja väestön kasvu, joka johtaa teiden ja talojen rakentamiseen entisille maanviljelysalueille, maaperän ja vesistöjen saastumiseen ja vesipulaan, hökkelien pystyttämiseen jokien varsille ja uskonnollisten tai kulttuuristen rakennusten häviämiseen uudisrakennusten ”keskelle”. Jokainen paikallinen, kenen kanssa olen asioista jutellut (onhan kaupunki muuttunut hurjasti sinäkin 8 vuoden aikana, joka on kulunut oman ensimmäisen Nepalin matkani ja nykyhetken välillä…) on tuntunut olevan täysin voimaton näiden muutosten edessä. Eksponentiaalisesti lisääntynyt liikenne on toki lähes jokaisen kaupunkilaisen omaa syytä, mutta osa syystä liittyy myös poliittisiin toimijoihin. Tällaisissa maissa, joissa hallinto on heikko tai poliittinen tilanne on epävakaa, on yrityksillä ja kiinteistökeinottelijoilla helppoa tehdä mitä haluavat.
Oli mm. mielenkiintoista lukea lehdestä pari päivää sitten, että USA:han muuttaneet nepalilaiset (maasta lähtee tällä hetkellä ainakin 600 ihmistä päivittäin töihin ulkomaille, todellisuudessa luku on varmaan vieläkin suurempi) myyvät nyt vauhdilla omistamiaan taloja ja kiinteistöjä pois ja ostavat niillä rahoilla taloja USA:sta. Kathmandussa kiinteistöjen hinnat ovat nousseet järkyttävällä tahdilla ylös samalla kun USA:ssa ne ovat laskeneet talouskriisin myötä; lopputuloksena on se että Amerikoista saa asunnon halvemmalla kuin täältä -mikä kyllä tuntuu täysin hullulta paikallista rakennuslaatua katsellessa! Epävakaan poliittisen tilanteen ja turvattoman tulevaisuuden vuoksi kukaan ulkomailla asuva ei halua jättää rahojaan ”kiinni” kotimaahansa ja tietotaidon ja koulutetun väen lisäksi maasta valuu ulos suuria summia rahaa, jotka ovat kaikki pois tämän maan ja yhteiskunnan kehittämisestä.
Joka tapauksessa em. luennon aikana oli mm. liikuttavaa kuunnella nepalilaisen 72-vuotiaan herran ”life storya” eli omaa kokemustaan kotikaupunkinsa muutoksesta. Hän kertoi, kuinka hänellä ystävineen oli lapsena tapana aina mennä Bagmati-joelle vilvoittelemaan, leikkimään ja uimaan. Hänen mukaansa vesi oli tuolloin niin puhdasta ja kirkasta, että oli mahdollista erottaa jokainen hiekan jyväkin joen pohjassa. Nykyisin Bagmati-joki (joka kulkee kilometrin päässä asunnostamme), on enää pikkuruinen, kutistunut vesivana, joka löyhkää kammottavalta suht. kauas, se on täynnä roskia ja sen varrelle on ilmestynyt köyhien ihmisten rakentamia hökkeleitä. Vanhan herran kertomuksen viimeinen lause oli: ”se mitä täällä on tapahtunut ja missä kunnossa joki nyt on, tekee minut hulluksi, jos ajattelen sitä”. Moni paikallisista kysyikin, kuinka esim. David Zurickin valokuvista ja työstä saisi voimakkaan välineen, jolla vaikuttaa poliitikkoihin, gründereihin ja kaupunkisuunnittelijoihin ennen kuin koko kaupunki ja sen ympäristö on täysin ”tuhottu”.
Tuntuu kyllä itsestäkin hullulta, että vuoristoisessa maassa tämä Kathmandun laakso on koko Nepalin hedelmällisintä maanviljelysaluetta ja nyt sitä täytetään parhaillaan betonilla ja pakokaasulla. Kaupunkilaisten ruokaturva heikkenee koko ajan ja pian kaikki elintarvikkeet tuodaan tänne jostain ulkopuolelta. Luennon jälkeen tekee mieli lukea uudelleen uskomattoman venäläisen, Boris Lissanevitcin (mm. kuuluisa balettitanssija, Cathay Pasific-lentoyhtiön perustaja ja mies, joka avasi Nepalin ulkomaalaisille 50-luvulla) tarina: ”Tiger for Breakfast” (kirjoittaja Michel Peissel). Uskomaton kuvaus Nepalista aikana, jolloin täällä ei vielä ollut yhden yhtäkään moottoriajoneuvoa, ulkomaalaista/turistia ja ensimmäisistä Himalajan huippujen valloituksista vasta haaveiltiin.
Avainsanat: Katmandu, matkalla, Nepal, vesien saastuminen, ympäristö
