Hei kaikille vaan minunkin puolestani! Olen siis aloittanut tällä viikolla työt YK:n lähettämänä asiantuntijana Nepalin hallituksen alaisessa pienyrityksiä tukevassa projektissa. Minun tehtäväni on siis avustaa tätä projektia markkinoinnin ja tuotekehityksen sekä myös rahoituksen saannin osalta. Projekti on toiminut UNDP:n tukemana jo kymmenisen vuotta ja sen avulla kaikista köyhimpien syrjäseutujen ihmisten elintasoa on parannettu; heitä on koulutettu pienyrittäjiksi mm. kynttilöiden, suitsukkeiden, elintarvikkeiden ja tekstiilituotteiden valmistuksessa. Ensimmäisenä työpäivänä kuulin, että osa tuottajista asuu seuduilla, jonne on lähimmästä ”tienhaarasta” 2 päivän kävelymatka (kenttämatkoilla saa siis ainakin liikuntaa!). Lisäksi pienyrittäjät ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, joten voi kai todellakin sanoa, että tästä on eco-chickeily kaukana! Jos viime vuosina tuotekehityksen tekeminen jo pitkään esim. reilun kaupan piirissä toimineissa tuottajayhteisöissä on tuntunut hankalalta, niin tämä työ vienee asiat ihan uudelle tasolle? Voi vain ihmetellä, millaista kirjanpitoa kirjoitustaidoton ihminen pitää, kuinka tulevissa koulutuksissa kommunikoidaan ja mikä tärkeintä, miten tuotteet voitaisiin saada isommille markkinoille, kun niitä on ollut todella hankalaa saada edes naapurikylään? Vuoristojen lisäksi juuri meneillään olevan monsuunin aiheuttamat maanvyöryt ja tulvat tehnevät kaupankäynnistä lähes mahdotonta.Mielenkiintoista näin länsimaisen ihmisen näkökulmasta on se, että projektin alaisen mikroyrityksen perustamiseen vaaditaan ainoastaan 74 €; yrittäjäksi aikova säästää itse puolet tästä summasta ja puolet tulee jostain lainana. Olisipa hienoa jos tähän projektiin saisi mukaan jonkun Naisten pankin, KIVA:n tai Shared Interest:in kaltaisen järjestön, jonka kautta yksittäiset ihmiset voivat tukea ”omaa” pienyrittäjäänsä kehitysmaissa – niin ”naurettavalta” tuo parempaan tulevaisuuteen vaadittava summa tuntuu! Projektin yrittäjistä naisia on selvästi yli puolet; toinen ryhmä, johon keskitytään, ovat vähemmistöjen edustajat. Monet näistä ihmisistä ovat eläneet ilman kansalaisoikeuksia, heidän lapsensa ovat aliravittuja ja vaarassa joutua esim. ihmiskaupan uhreiksi.
Yhteistä yrittäjiksi koulutettaville ihmisille on myös se, että he elävät Nepalin köyhyysrajan alapuolella, eli heidät on joko luokiteltu ”köyhiksi” tai jopa ”hardcore-köyhiksi”. Seuraava asia onkin huomionarvoinen; Nepalin ja kansainvälisen köyhyysrajan (1 $) välillä on huima ero! Nepalin hallitus tarkasti omaa köyhyysrajaansa muutama vuosi sitten ja se on mahtavat 80 euroa vuodessa/hlö (6,6 €/kk; 0,22 €/pvä) – eli tähän verrattuna dollarilla päivässä saavuttaisi jo korkean tulotason. Kaiken kukkuraksi edellä mainitsemani hardcore-köyhät saavat vuodessa tuloja alle 40 euroa! Toki hinnat täällä (ja etenkin kylissä) ovat halvemmat kuin Euroopassa, mutta myös Nepalissa inflaatio (16,5 % viimeiset 10 kk) on nostanut hintoja ja köyhimmillä ihmisillä on hankaluuksia ruokkia perheensä. Toisaalta Nepalissa 80 % väestöstä saa elantonsa maanviljelystä (mitä ei täällä Katmandun liikenteen keskellä seikkaillessa uskoisi), joten toivon että peruselintarvikkeita olisi ihmisillä myös omasta takaa. Joka tapauksessa eläminen 10–20 sentillä/pvä aivan sama missä maassa tahansa on aikalailla mahdottomuus ja kansallinen köyhyysraja tuntuu suhteettoman pieneltä!
Summa summarum: vaikka itse olenkin pohjimmiltani aika ”linkolalainen” ja haluaisin välttää turhaa kulutusta ja toivoisin kaiken turhan tavaratuotannon vähenevän maailmasta, niin näitä ihmisiä ajatellessa ei minulla tai kenelläkään taida olla oikeutta sanoa, että heidän tuottamiaan tavaroita ei enää tarvita tai että maailman ympäristö ei kestä köyhien maiden elintason nousua?! Ympäristö otetaan kuitenkin valmistuksessa huomioon; tuotteet tehdään käsin alkeellisilla tekniikoilla ilman koneita tai sähköä ja raaka-aineet ovat usein ylijäämämateriaaleja, joiden käyttöä valvoo paikallinen ”Monimuotoisuus ja maaperä-ministeriö”. Kerron pientuottajista enemmän kun pääsen kenttämatkoilla tapaamaan heitä ja eritoten jos jonkin mikrolainoitus-ohjelman kautta olisi mahdollista vipata rahaa vaikkapa nokkosesta kangasta valmistavalle käsityöläiselle tai yrttisaippuoiden ja -suitsukkeiden valmistajalle!
Avainsanat: eco-chick, Katmandu, köyhyysraja, Nepal, pienyrittäjä
Hei,
olisipa todella hienoa kuulla lisää pientuottajien elämästä. Teet arvokasta työtä!
Laitahan tietoa jos kehitätte juuri teidän hankkeeseen jonkun sopivan tukimuodon tms., tuo alkupotti ei kuitenkaan kuulostanut pahalta – taitaa paperihärdelli olla se vaativampi juttu..
Tsemppiä ja iloa työhön!
Hei Niina!
Osuit naulan kantaan! Itsellä olisi heti näin alkuun monta ideaa kuinka parantaa tuotteita/niiden markkinointia, mutta järjestelmä tuntuu tosi byrokraattiselta. Ilmoittelen miten hommat etenee ja miltä omat vaikutusmahdollisuudet alkavat näyttämään.
Hei Heidi,
ja kiitos tästä teidän blogista. On mahdottoman hienoa ja mielenkiintoista päästä lukemaan teidän kokemuksista. Seuraavaa postausta odotellessa siis,
terkuin,
Anna
Hei!
On tosi hienoa lukea teidän työstänne ja elämästänne siellä kaukaa. Itsekin haaveilisin, jostain tuon kaltaisesta, mutta lapset ovat vielä pieniä. Työnne ja elämänne on varmasti haasteita täynnä, mutta palkitsevaa ja merkityksellistä. Vaikka itse olen näin Suomen tulotasoon nähden aika vähävarainen niin luulempa, että tuota alkupottia olisi mahdollisuus itsellänikin silloin tällöin lahjoittaa.
Toivotaan, että asia etenee hyvään suuntaan!
Suomen sade terveisin: Kirsi
Hei Kirsi!
Kiitos palautteestasi. Haasteita täällä kyllä riittää, mutta katsotaan mitä vuoden aikana ehdimme täällä saada aikaiseksi. Kävin itse tänään uudelleen yhden tuottajamme, KTS:n luona ja viimeistelimme Suomen suurlähetystölle vietävän avustushakemuksen. Toivottavasti lähetystön paikallisista määrärahoista löytyy vielä tämän vuoden osalta jotain, jotta koululle saataisiin hankittua tietokoneita opetuskäyttöön. Peukut pystöön! Avun tarve maailmasta tuskin häviää vielä vähään aikaan, joten haaveita tämmöisistä töistä ehtii taatusti toteuttaa vielä omien lapsien kasvettua. Siihen asti he tarjoavat luultavimmin ihan riittävästi haasteita sinulle?
Huomenta!
Yep, sitä ne lapset kyllä tarjoavat, joka päivä ja joka hetki
Luin tuon Heidin viimeisimmän kirjoituksen ja niinhän se on, että sitä helposti hieman romantisoi mielessään kuvaa tuollaisesta “kehitysmaatyöstä.” Kaikki työhän on omalla tavallaan merkityksellistä. Mutta pitkällä tähtäimellä toivoisi ainakin, että siellä missä olot eivät ole niin “helpot” ihmisten elää tuon kaltaiset projektit pystyisivät muuttamaan ihmisten päivittäistä kamppailua elämän kanssa helpottavampaan suuntaan. Antaisi toivoa ja muutaman murusen enemmän lasten nälkäisiin suihin. Se on ainakin minulla tämä loppumaton maailman näkemisen ja auttamisen nälkä, jonka tahtoisi muuttaa kokemukseksi. Mutta niinkuin sanoit niin työtä on varmasti myöhemminkin tarjolla ja siihen asti auttaa voi aina täältäkin käsin. 
Voimia ja toivoa sinne teille!
T: Kirsi